1. Perintö

Tässä se on :) Ensimmäinen osa.
Menkääpäs lukemaan, hop! Ja muistakaa kommentoida.
Otsikko on aina kaukaa haettu. Liittyy enemmän seuraavaan osaan mutta sai nyt jäädä.
*********************
1. Perintö

Syksy oli ollut todella lämmin ja kestänyt jo pitkään. Siitä johtuen Mansikkaojilla riitti töitä ja puuhaa pihan sekä peltojen parissa. Tämä oli ensimmäinen näin lämmin ja pitkä syksy vuosiin. Oltiin jo syyskuun loppupuolella ja edelleen ulkona saattoi olla ilman takkia.

Nestori leikkasi omenapuun oksia. Kesä oli ollut kuiva ja puussa oli paljon kuivia kohtia. Sakset napsuivat sinne tänne ja maahan putoili lehtiä ja oksanpaloja. Rikke kasteli vielä hengissä olevia viimeisiä pihakukkia.

 Mies katseli poikaa mietteissään. Mieleen palasi se syksyinen ilta silloin muutama vuosi sitten. Vaikka hän oli silloin epäillyt, ei hän ollut katunut sitä, että he ottivat Riken apupojaksi taloon. Tämä oli osoittautunut todella ahkeraksi ja toimeliaaksi työntekijäksi nuoresta iästään huolimatta.

Koulunkin poika oli hoitanut kunnialla ja nyt oli viimeiset kurssit enää läpäistävänä. Hiukan pidempään tämä oli kursseja tehnyt kuin muut lukiolaiset mutta hyvin arvosanoin. Nestori oli oikein ylpeä apupojastaan, josta oli tullut hänelle vuosien aikana läheinen ja rakas kuin oma poika.

Harava rapisi pitkin pihaa ja lehdet lentelivät. Rikke haravoi loppumattomia lehtiä kasaan, jotta ne saataisiin vietyä kompostiin. Välillä hän katseli Nestoria, joka haravoi omaa osuuttaan reippaasti. Hän sai olla paljosta kiitollinen Ingalle ja Nestorille. Ilman heitä hän olisi voinut päätyä vaikka mihin vaikeuksiin.

Rikke muisti selvästi sen, kuinka häntä oli jännittänyt soittaessaan ovikelloa. Ja miten helpottunut hän olikaan ollut, kun Mansikkaojat päättivät palkata hänet. Ja vielä hänen taustastaan huolimatta.
Nestori oli soittanut heti seuraavana aamuna Lomittajatoimistoon ja kysellyt hänestä. Sieltä oli selvinnyt ettei hän oikeasti ollut toimistolta vaan oli vain sattunut sopivasti paikalle, kun Nestori oli aiemmin kysellyt apumiestä. Rikke oli sitten päättänyt omatoimisesti mennä kysymään asiaa.

Inga oli tivannut lisää hänen taustastaan, ennekuin oli suostunut palkkaamaan hänet lopullisesti. Rikke oli kertonut kaiken minkä tiesi. Sen, että hän ei tiennyt oikeita vanhempiaan, ei ollut koskaan edes nähnyt heitä. Ja sen, että oli asunut lapsuutensa lastenkodissa, josta oli sitten lähtenyt onneaan etsimään. Inga oli jopa soittanut lastenkodin johtajalle mutta tällä oli vain hyvää kerrottavaa Rikestä, joten hän oli saanut jäädä.

Tytötkin olivat hyväksyneet hänet perheeseen vaikka Eveliina olikin hänelle etäinen ja puhui harvoin mitään. Mutta Eve ei muutenkaan jutellut juuri muille kuin Inkelle asioistaan. Inken mielestä Rikke oli kuin isoveli, jolle saattoi jutella mieltään painavista asioista ja muista. Välillä häntä suorastaan nolotti tytön avoimuus ja luottamus, tämä saattoi vaikka esitellä hänelle uusia alusvaatteitaan. Riken poskille nousi puna vieläkin pelkästä tapahtuman muistosta.

Rikke sai osuutensa haravoiduksi ja lähti sisälle lukemaan seuraavan päivän kokeeseen. Keittiöstä kantautui Ingan ruoanlaittohyräily ja yläkerrasta tyttöjen äänet. Jostain kuuluin basson jumputusta, varmaankin Even huoneesta. Inkeliina teki varmaan läksyjään tai piirsi. Rikke tunsi onnen läikähdyksen sisällään ja sydämeen nousi lämmin tunne. Asiat olivat kerrassaan mainiosti tällä hetkellä.

*******************

Oli tavallinen lauantai- ilta ja perheenjäsenet olivat kukin omissa puuhissaan. Eveliina oli jossain, kukaan ei varsinaisesti tiennyt missä. Maxin kanssa tämä oli jonnekin lähtenyt. Inkeliina oli käynyt juuri kylvyssä ja viilentyi parvekkeella katsellen tähtiä. Rikke makoili huoneessaan puoliunessa.

Inke tuijotti kirkkaita tähtiä ja nuuhkin kirpeää yöilmaa. Jonkinlainen kummallinen haikeus hiipi tytön mieleen ja tämä huokaisi syvään. Hän oli välillä yksinäinen tai tunsi olonsa yksinäiseksi. Eveliina vietti paljon aikaa Maxinsa kanssa eikä tyttöä juuri kotosalla näkynyt. Rikellä taas oli viimeiset kurssit ja kokeet sekä lisäksi tilan työt. Inke katseli kohti metsää ja mieleen pulpahti Fridan kuva. Mitähän tytölle nykyään kuului?

Samassa metsäaukiolle ilmestyi kaksi hahmoa. Toinen oli selvästi vanha tuttu kummitus, joka aina välillä ilmestyi jostain tontille. Toinen oli etäisesti tutunnäköinen ja selvästi nuorempi kuin aave.
Inke sirisi silmiään ja katseli kaksikkoa. Ihan kuin niillä olisi ollut kinaa keskenään jostain, hän ajatteli. Varsinkin nuorempi näytti välillä vihaiselta ja viittoili kiivaasti käsillään. Yhtäkkiä Inke tajusi kuka tyttö oli.

Frida. Frida oli tullut takaisin. Inke ei ollut nähnyt salaista ystäväänsä moneen vuoteen. Näköjään mielikuvitusystävätkin kasvavat, hän ajatteli. Tai ainakin Frida on kasvanut. Tyttö ja kummitus keskustelivat edelleen varsin kiivassävyisesti vaikka Inke ei heidän puhettaan kuullutkaan.

Huolimatta kummituksen läsnäolosta, hän päätti mennä tapaamaan Fridaa. Inke juosta tömisteli rappuset alas ja ulos ovesta. Alakerrassa Rikke havahtui unestaan tytön tömistelyyn ja päätti lähteä tämän perään.

Inke juoksi pihan poikki kohti valkoisia hahmoja. Kyllä Frida suojelisi häntä kummitukselta, eikä hän oikeastaan pelännyt aavenaista. Tämä ilmestyi aina jostain välillä ja oli sitten taas pitkän aikaa poissa.

Hengästyneenä hän pääsi mäen alle ja huomasi pettymyksekseen kaksikon kadonneen. Harmi, olisi ollut kiva nähdä Frida pitkästä aikaa. Inke käveli pettyneenä mäen päälle ja tasasi hengitystään.

Tyttö päätti jatkaa tähtien katselua mäellä ennen kuin tulisi liian kylmä. Hän asettautui istumaan ja nosti katseensa kohti taivasta. Inke tunnisti monta tähtikuviota ja näki muutaman tähdenlennonkin.

- Mitäs sä täällä yksin istut, Riken ääni kantautui Inken korviin. Tyttö nosti katseensa ja näki pojan seisovan vieressään.
- Tähtiä mä vaan katson, Inke sanoi aika vaisusti.

Rikke päätti istua hetkeksi Inken seuraan. Tytön mieltä painoi selvästi jokin ja hän tahtoi auttaa. Inkeliina puhuisi kyllä itse, kunhan saisi hetken aikaa olla rauhassa.
- Oliko sulla koskaan sellaista parasta kaveria, Inke kysyi yllättäen.
- Ei oikeastaan, Rikke vastasi. Lastenkodissa oli kyllä niin paljon muita, ettei olo tuntunut yksinäiseltä.
Inke huokasi syvään ja päätti sitten kertoa pojalle kaiken.

- Mulla oli pienenä sellainen salainen ystävä, tiedäthän. Sellainen, jota muut eivät näe.
Rikke nyökkäsi pienesti. Mielikuvitusystävä, sellainen sopi kyllä Inkelle, hän ajatteli mielessään hymyillen.
- Tytön nimi oli Frida ja mä näin sen viimeisen kerran vähän ennen kuin sä ilmestyit taloon, Inke jatkoi.
Frida oli aina tosi salaperäinen omista asioistaan mutta samalla tosi hyvä ystävä.

Rikke kuunteli Inken selitystä välillä nyökkäillen ymmärtävästi. Lastenkodissakin yhdellä pojista oli ollut salainen ystävä. Sellaiset olivat aina todellisia niille, jotka niitä näkivät.
- Mä luulin, ettei me nähdä enää ikinä, Inke sanoi haikeasti. Mutta äsken mä näin varmasti Fridan tässä mäellä yhden kummituksen kanssa.
Mitä? Rikke ajatteli. Mikä kummitus? Oliko Inke ihan sekaisin?

- Siis minkä kummituksen, poika kysyi kummissaan. Näetkö sä sellaisiakin?
Inke tuhahti vähän turhautuneena pojan kysymykselle mutta vastasi kuitenkin.
- No, sellainen oikea kummitus. Mä olen nähnyt sitä täällä tontilla monesti ja yhden kerran autiotalossa. Niin ja kerran se oli mun unessa.  Se on itse asiassa nainen ja liittyy jotenkin muhun.
Rikke kuunteli hämmästyneenä ja olisi kaivannut vielä lisäselvityksiä mutta päätti sitten antaa asian olla nähdessään tytön surullisen ilmeen.

Inke niiskaisi ja nousi ylös.
- Mennäänkö sisään jo, hän sanoi tukkoisella äänellä.
- Älä nyt noin surullisena lähde, Rikke sanoi ja pyyhki kädellään kyyneleen Inken poskelta.
Kyllä asiat selkiintyvät ja järjestyvät aikanaan.
Tyttö huokaisi muutaman kerran ja hymyili sitten pienesti pojalle.

Riken käsi jatkoi kuin itsekseen Inken olalle ja toinen käsi vyötärölle. Inke otti hiukan varautuneesti kiinni Riken olkapäistä mutta ei sanonut mitään.

Se oli sellainen isovelimäinen halaus. Ilman sen kummempia tunteita. Rikke halusi lohduttaa ja parantaa toisen murhemieltä. Halaus sopi siihen hyvin. Inkeä jännitti selvästi aluksi mutta nojautui sitten lähemmäs ja kietoi kätensä pojan kaulaan.

- Onko nyt parempi olo? Rikke kysyi.
Inke piti edelleen hänen kädestään kiinni. Tytön käsi tuntui lämpimältä ja sormet hipelöivät hajamielisesti pojan villapaidan hihaa.
- Joo, Inke huokasi. Kiitos, ettet nauranut, tyttö sanoi hämillään. Inke oli varma, että Rikke pitäisi häntä nyt jonkin sortin hulluna, eikä haluaisi enää olla ystävä.

Rikke katsoi tyttöä vakavana ja mietti mitä vastaisi, ettei tuottaisi Inkelle pahaa mieltä.
- Noh, sitähän varten ystävät on, Rikke sanoi sitten viisaasti. En mä pidä sua nyt kahjona, hän jatkoi arvaten tytön ajatukset. Sä olet kyllä aika erikoislaatuinen tyttö, tiedätkös sen?

- Nyt sisälle ennekuin tulee liian kylmä, Rikke käski.
- Kyllä, isoveli, Inke vastasi nauraen.
Inke katsahti vielä ylös tähtitaivaalle ja lähetti äänettömän ajatuksen parhaalle ystävälleen. Ehkä he vielä joskus näkisivät?

********************

Eveä jännitti, kun hän käveli Maxin luokse koulun pihalla. Max nahisteli leikillään toisen jengiläisen kanssa. Poika oli luvannut esitellä vihdoin Even muille jengin jäsenille.

Max nyökkäsi pienesti Even tullessa portista tielle. Samalla poika hätkähti hiukan toisen pojan täräyttäessä aikamoisen iskun hänen käsivarteensa
- Aih! pientä rajaa nyt Casper, Max ulvaisi. Mä en tahdo ylimääräisiä mustelmia.
Casperia selvästi nauratti ja hän jatkoi toisen valituksesta huolimatta vielä nahistelua.

- Ei, nyt pitää lopettaa, Max sanoi tiukasti. Sun piti tutustua Eveen, muistatko?
- Ai joo, Casper sanoi kaivellen muistilokeroitaan.
Eve katseli poikien menoa perhosia mahanpohjassaan. Max oli sanonut, että Casperiin oli helppo tutustua mutta tämä oli toisinaan aika yksinkertainen.

Casper kiersi Even ja arvioi tätä katseellaan, kuin jotain näyttelyesinettä. Eve ei pitänyt pojan tuijotuksesta, tämähän suorastaan riisui häntä katsellaan. Maxkaan ei sanonut mitään, tuijotti vaan siinä kenkiään.

Lopulta Casper oli arvioinut tarpeekseen ja koetti selvästi keksiä jotain jutunaihetta Even kanssa.
- Kyllähän noin hyvännäköiselle aina tilaa löytyy, hän sanoi sitten virnistäen. Katse, jonka Casper loi häneen sanojensa päätteeksi, sai Even posket punastumaan. Hän katsahti Maxiin kuin apua pyytäen mutta toinen vain tuijotti aidanseipäitä, eikä ollut huomaavinaan muita.

Vihdoin Casper armahti Even ja lähti pihalle ahdistelemaan muita. Max kaappasi välittömästi Even halaukseen ja aika jalat puuduttavaan suudelmaan.
- Muista sitten, että Casper ei ole luotettava, Max sanoi suudelmien välissä. Se on kauhea naistennaurattaja.

- Ei huolta, Eve ehti tokaista ennen kuin Maxin suuteli häntä uudestaan. Even jalat alkoivat olla jo aika velliä, joten hän kietoi kätensä tiukemmin pojan kaulaan.

Inke huomasi silmäkulmastaan suudelmat ja kaikki muutkin. Hän istui keinussa yksin ja sisko vaan hengaili typerien jengiläisten kanssa. Jengiin pääsemisestä oli tullut Evelle oikein pakkomielle. Toivottavasti sisko pysyisi erossa laittomuuksista. Maxin jengiläiset eivät olleet mitään pulmusia sen verran Inkekin tiesi. Varsinkin joukon johtaja Wille oli tunnettu älyttömistä tempauksistaan ja kiivaasta luonteestaan.

Inke huomaisi penkillä rinnakkaisluokan tytön, Elisan. Puhuttuaan hetken tämän kanssa jotain aivan yhdentekevää, Inke päätti lähteä sisälle.  Rikkekin oli näköjään menossa jo sisälle. Inke otti muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseen ystävänsä perään.

Sisällä Inke melkein törmäsi Maxiin ja toiseen jengiläiseen. Katsahtaessaan ylöspäin tyttö huomasi myös Willen. Samassa Wille tokaisi pojille jotain outoa kuin käskyn. Max ja toinen lähtivät rappusia kohti.

Rikke oli tulossa alakertaan, kun Max ja toinen tyyppi tukkivat tien. Tummatukkainen sihahti Rikelle jotain uhkauksen kuuloista. Max tönäisi Rikkeä mennessään tästä ohi.

Inkeä ihmetytti. Mitä kumman juttuja Rikella oli jengiläisten kanssa? Eivät he ainakaan näyttäneet kovin hyvissä väleissä olevan käytöksestä päätellen. Samassa kello soitti tunnin alkamisesta ja Inke keräsi nopeasti kirjansa lokerosta ja lähti yläkertaan tunnille.

Inke ja Rikke viettivät iltaa jutellen ja nauraen. Eve oli jossain taas Maxin ja jengin kanssa eikä tulisi varmaan pitkään aikaan. Inke oli tyytyväinen, että oli edes Rikke seurana. Muuten olisi tullut taas yksinäinen ilta.

- Mitäs juttuja sulla oli niiden jengiläisten kanssa? Inke kysäisi kuin ohimennen muistaessaan päivällä sattuneen tapahtuman.
Rikke katsoi häneen vakaasti ja näytti selvästi miettivän kertoisiko mitään.
- Muistako, kun kerroin, että olin jo hetken ollut omillani ennen kuin tulin teille? poika aloitti,
Inke nyökkäsi.

- Mä etsin silloin sellaista paikkaa ja joukkoa joka hyväksyisi mut liikoja kyselemättä. Tapasin kadulla Maxin ja se vei mut tutustumaan jengiin. Niiden meno oli kuitenkin liian päätöntä ja hurjaa mulle, joten sanoin kohteliaasti ei kiitos. Ne taisi vähän suuttua siitä, etten tahtonutkaan liittyä jengiin.
Inkeä pelotti äkkiä siskonsa puolesta. Toivottavasti tämä ei joutuisi vaikeuksiin.

- Kyllä Eve selviää, Rikke sanoi sitten kuin lukien toisen ajatukset. Max on ihan kunnon tyyppi vaikka hengaakin jengissä. Se osaa pitää itsestään ja Evestä huolen. Jopa Wille kunnioittaa hiukan sitä, joten ei niillä ole hätää, poika vakuutti.

Myöhemmin Inke oli tulossa vessasta, kun huomasi Riken seisovan aulassa. Poika oli laittanut jonkun hitaan kappaleen soimaan Inken huoneessa ja katsoi nyt tyttöön hymyillen.

- Tanssitko mun kanssa tämän kappaleen, Rikke kysyi hiuksiaan haroen.
- Jos vaan osaan, Inke sanoi aika ujosti. Mä en ole koskaan tanssinut kenenkään kanssa.

- No, sitten on hyvä opetella, Rikke tokaisi ja veti Inken tanssiotteeseen.
Tyttöä nauratti ja muutaman pyörähdyksen jälkeen poika veti häntä lähemmäs itseään.

Inke katseli hämillään alaspäin kohti sukkiaan. Hän ei ollut koskaan ollut näin lähellä ketään poikaa. Hän ei uskaltanut kohdata Riken katsetta, tämä näkisi varmasti miten Inkeä jännitti.
Lopulta tyttö nosti katseensa, kun Rikke naurahti hymähtäen.
Keltaiset silmät katselivat häntä lempeästi ja jotenkin huolehtivasti.

Inke vapautui ja naurahti. Rikkeä hymyillytti ja hän pyöräytti pari kertaa Inkeä ympäri. Sitten hän veti tytön takaisin lähelleen ja jatkoi tanssimista.

Kappaleen loputtua nuoret vain tuijottivat hetken toisiaan. Sitten Rikke nosti kätensä ja silitti tytön poskea. Inke otti Riken käsivarresta kiinni ja painoi käden rintaansa vasten.
- Kiitos tanssista, Rikke sanoi hiljaa. Se oli mukavaa.
Pojan sanat vapauttivat hiukan odottavaa tunnelmaa ja Inkeäkin jo nauratti.

- Kiitos itsellesi, isoveli, Inke naurahti ja kapsahti Riken kaulaan. Halauksen jälkeen kumpikin lähti omille tahoilleen. Rikke lähti alakertaan ja Inke nukkumaan.

Talossa näytti olevan vielä joku hereillä, kun telkkarin loiste kajotti ikkunasta. Eveliina ei sitä tosin huomannut muutaman siiderin sumentaessa ajatukset ja pojan suudelmien viedessä lähes jalat alta.

Eve oli päässyt jengiin, hyväksytty mukaan. He olivat juhlineet jengin kämpillä asiaa ja nyt Max oli vielä saattanut hänet kotiin. Tosin nyt hän ei olisi halunnut lähteä vaan jäädä juuri tähän Maxin kanssa vaikka loppuiäksi.

- Kyllä mun täytyy nyt mennä, Eve sanoi vihdoin. Joku on vissiin hereilläkin, hän jatkoi tajutessaan olkkarissa palavat valot.
- Nähdään taas pian, Max sanoi ja lähetti hänelle lentosuukon. Sitten poika lähti kävelemään takaisin kämpille.

Eve käveli kohti ovea hiukan hoipertaen ja hiukan jännittäen kuka olisi hereillä. Toivottavasti äiti ja isä olisivat jo nukkumassa. Hän ei jaksaisi kuunnella nyt mitään saarnoja. Eve tiesi kyllä etteivät vanhemmat pitäneet siitä, että hän vietti aikaa jengiläisten kanssa. Toistaiseksi nämä eivät olleet kuitenkaan sanoneet mitään kieltävää.

Tyttö siristeli silmiään olohuoneen kirkkaassa valossa. Sohvalla istui Rikke katsomassa säätiedotusta. Mitä kummaa se teki vielä tähän aikaan hereillä? Eve ajatteli. Hän ei oikein koskaan ollut tottunut Riken läsnäoloon vaikka tämä olikin ihan mukava.

- Hyvä, kun sä tulit, Rikke sanoi ja sulki telkkarin. Mulla olikin sulle yksi asia.
- Ai, Eve sanoi tosi viisaasti. Juodut siiderit väsyttivät ja hän halusi jo nukkumaan. Tyttö jäi odottamaan ovelle, mitä toisella olisi asiaa.

- No, pääsitkö sä jengiin? Rikke kysyi yllättäen Even.
- Joo, Eve sanoi ja tuijotti uhmakkaasti poikaa. Miten se sua sitten liikuttaa?
- Mä haluan varoittaa sua. Tiedätkö sä ihan varmasti mihin olet sekaantunut? Rikke jatkoi.

Eve tuhahti. Tästä tulisi taas joku kummallinen saarna. Kyllä hän tiesi mitä teki, ei hän kaivannut Rikeltä mitään neuvoja. Eve ei kuitenkaan päässyt ovelta minnekään sillä poika tukki tien.
- Jengiläiset voivat vaikuttaa tosi mukavilta ja upeilta, mutta oikeasti niillä on aika ankeat olot, Rikke sanoi. Ne tekee kaiken niin kuin Wille sanoo ja sitä ei vastusteta. Wille itse on aika arvaamaton tyyppi, sitä kannattaa hiukan varoa.

Rikke huomasi, että Eve ei juuri kuunnellut hänen asiaansa. Hän jatkoi kuitenkin juttuaan, ehkä jotain menisi perille kuitenkin.
- Lupaatko mulle pysyä erossa Willestä ja Timosta, Rikke kysyi. Maxilla on vielä vähän järkeä päässään niillä kahdella taas meno alkaa olla jo ihan älytöntä.
Eve tuhahti taas välinpitämättömästi mutta tytön katse paljasti tämän kuuntelevan kuitenkin.

- Lupaatko, Rikke tinkasi. Jos hän saisi Even pysymään Maxin lähellä, tämä olisi paremmassa turvassa eikä joutuisi kaikenlaisiin päättömyyksiin mukaan.
- No, okei, Eve tokaisi sitten. Oliko siinä kaikki, voinko mä nyt mennä?
Rikke nyökkäsi pienesti.

Oikeastaan tuntui aika kivalta, että joku huolehti hänenkin asioistaan, Eve ajatteli. Hän oli kyllä itsekin huomannut, etteivät kaikki jengiläiset olleet niin mukavia, kuin antoivat olettaa. Eve suorastaan hiukan pelkäsi Timoa, tämä oli usein arvaamaton ja suuttui helposti. Mutta miten Rikke tiesi jengiläisistä niin paljon?  Eve ei kuitenkaan jaksanut enää miettiä asiaa. Hän alkoi olla jo liian väsynyt mihinkään ajatteluun.

*******************

Inkeliina oli pyytänyt Riken mukaansa autiotalolle. Tyttö ei ollut käynyt siellä sen jälkeen, kun oli nähnyt aaveen tanssivan. Vaikka häntä ei suoranaisesti pelottanut, niin tyttö oli kuitenkin halunnut Riken turvakseen.

Ehkä aaveesta löytyisi lisää tietoja talosta, Inke järkeili. Hän oli tosissaan päättänyt selvittää kummituksen salaisuuden.
- Hieno talo, aika rapistunut tosin, Rikke tokaisi hänen takanaan.
Inke ei kuunnellut vaan meni sisälle.

Hän seisoi taas eteisessä. Tapetit olivat yhä nuhjuiset ja haju tunkkainen mutta nyt oli onneksi valoisampaa kuin aikaisemmalla kerralla. Rikke oli vasta tulossa sisään ovesta ja näki Inken eteisessä ajatuksissaan.
Hän oli ilomielen suostunut tulemaan tytön seuraksi autiotalolle vaikka päivällä ei kummitusta todennäköisesti näkynytkään. Inkeliinalle asia tuntui olevan tärkeä ja häntäkin kiinnosti kummituksen talo.

Inke katseli peiliä talon salissa. Tämän edessä hän oli nähnyt aaveen tanssivan. Oliko se ollut totta vai vain pienen tytön mielikuvitusta? Hän uskoi sen olevat totta sillä olihan hän nähnyt kummituksen monet kerrat sen jälkeenkin.
- Täälläkö sä näit sen kummituksen, Rikke kysäisi.

- Tässä se tanssi ja suukotteli ilmaa, Inke selitti ilmeillen samalla.
Rikkeä nauratti ja hän hymyili Inkelle. Tyttö oli oikeastaan verrattoman sievä siinä selittäessään posket innostuksesta hehkuen. Seuraavat ajatukset eivät olleetkaan enää kovin isovelimäisiä. Rikke punastui hiukan omille ajatuksilleen. Onneksi Inke ei näyttänyt huomaavan mitään.

- Mä tutkin yläkerran, kato sä tämä alakerta, Inke pyysi. Nähdään tässä peilin edessä sitten kohta.
- Selvä, Rikke sanoi huojentuneena. Olisi helpompaa tutkia alakertaa ilman Inkeliinan ajatukset sekoittavaa vaikutusta.

Yläkerrassa oli todella pimeää ja Inkeä hiukan pelotti. Nopeasti hän tutki muut huoneet ja päätyi sitten lopuksi rappusten viereiseen pikku huoneeseen. Tytön yllätykseksi huone oli kohtalaisen täynnä tavaraa. Sitä oli ilmeisesti käytetty varastona jo pitkään.

Tavarat olivat paksun pölyn peitossa ja vanhoja. Osa oli rikkinäisiä, osa kohtalaisessa kunnossa. Oli vanhoja tuoleja ja jopa sohva. Suurin osa tavaroista oli kuitenkin vanhoja tauluja, lehtiä ja pahvilaatikoita. Inke katseli ympärilleen ja tutki kaikkea.

Lopulta hän pääsi viimeiseen nurkkaan. Unohdettu vanha keinuhevonen, tyhjä kehys ja arkku olivat vielä tutkimatta. Arkku oli tyhjä mutta lattialla Inke huomasi, jotain kiinnostavaa. Hän nosti kuluneen lehden lattialta ja puhalsi pahimmat pölyt sen päältä. Inken nostaessa lehteä sen välistä putosi vanha valokuva. Tyttö nosti kuvan käteensä ja katsoi sitä. Samassa Inke kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan alakertaan valokuva kädessään.

Mahtava löytö, Inke ajatteli. Toivottavasti Rikke olisi jo peilin luona. Hän paloi halusta näyttää pojalle mitä oli löytänyt.

- Mä löysin vanhan valokuvan ylhäältä, Inke sanoi hengästyneenä. Siinä on se mun kummitus. Katso, Inke sanoi lykäten kuvan Riken käteen. Rikke katsoi kulunutta kuvaa. Kuvassa oli nuoren näköinen nainen ja muitakin ihmisiä nostamassa maljoja täällä salissa.

- Tämä todistaa, että kummitus liittyy tähän taloon jotenkin, Inke selosti. Täytyy kotona kysyä äidiltä vielä lisää, tyttö sanoi tohkeissaan. Ainakin mulla on nyt yksi johtolanka ja pääsen asiassa eteenpäin.
Rikke kuunteli tytön tohellusta hymyillen eikä voinut estää kaikenlaisten outojen ajatusten nousua päähänsä.

Rikke hämmästyi, kun seuraavaksi Inke ryntäsi halaamaan häntä tiukasti ja suikkasi pari suukkoa tämän poskelle. Rikke oli äimistynyt, hän ei ollut osannut odottaa moista Inkeltä. Poika käytti tilaisuutta hyväkseen ja piteli tyttöä lähellään hetkisen.

Inke nojautui kuitenkin hiukan taaksepäin ja katsoi Rikkeä hymyillen.
- Meidän pitää mennä nyt, kohta tulee pimeä, Inke sanoi. Ja mä tahdon päästä kyselemään valokuvasta.
Huokaisten Rikke päästi Inkestä irti ja lähti sitten tämän perässä eteistä kohti.

Kotona Inke oli ahdistanut Ingan nurkkaan ja kyseli tältä valokuvasta. Äiti oli katsonut kuvaa mutta ei ollut tunnistanut ketään siitä. Inga oli ollut hiukan vihainen siitä, että Inke oli jo monesti vieraillut autiotalossa.

Inke oli kuvaillut äidilleen talon niin hyvin kuin osasi. Inga olikin tunnistanut talon ja tiesi kertoa siitä jotakin. Talossa oli asunut yksinäinen nainen. Naista oli kutsuttu “Suruksi”, koska tämä oli aina ollut niin surullisen näköinen. Inga ei ollut itse nähnyt naista koskaan ja oli ollut vasta kolmen vanha tämän kuollessa. Inkeri-mummu oli jopa jutellutkin naisen kanssa mutta hän oli jo kuollut aikoja sitten.

- Selvisikö koskaan miksi nainen oli niin surullinen, Inke kysyi.
- Ei oikeastaan, hän oli hyvin eristäytyvä ja liikkui harvoin missään. Eikä nainen oikeastaan paljastanut kenellekään mitään itsestään.

- Tiedätkö onko nainen haudattu tänne? Inke vielä jankkasi. Jospa haudasta saisi naisen nimen selville.
- Luulisin, että hauta on kirkkomaalla. Mutta henkilöllisyyden selvittäminen siitä voi olla vaikeaa. Muistelen nimittäin, että hänet olisi haudattu kaikessa hiljaisuudessa ja samana vuonna kuoli paljon muitakin täältä.
Inken pitäisi ehdottomasti jossain vaiheessa mennä käymään kirkkomaalla. Vaikka se olisikin varmasti aika epätodennäköistä, että naisen hautaa löytyisi.

*********************

Inkeliina seisoi väristen hautausmaalla. Hän oli taas pyytänyt Riken seuraksi ja turvaksi. He olivat jo etsineet kaikkialta eikä oikeanlaista hautaa ollut löytynyt. Enää oli viimeinen nurkka kiertämättä. Pienessä hautakivessä oli joku naisen nimi ja kuolinvuosi, ei muuta tietoa. Mitään kukkia ei ollut vain koruton pikkupaasi.

- Kauheaa miten tuntemattomana joku voi kuolla, Inke sanoi surullisena. Kukaan ei selvästikään ole käynyt tällä haudalla varmaan koskaan.
- No, kunnioitetaan me sitten hetki tämän unohdetun muistolle, Rikke sanoi juhlallisesti.
Inkeä nauratti mutta hän yhtyi hetken hiljaisuuteen naisen muistolle.

Inkeliina nosti katseensa kivestä ja katsoi hautausmaan nurkkaan päin. Samassa hän hätkähti hiukan ja siristi silmiään. Aivan kuin seinän vierustalla olisi seissyt tutunoloinen aavenainen. Inke sulki silmänsä ja huokasi. Kun hän avasi ne jälleen, oli hahmo jo hävinnyt.

- Katsotaan vielä toi yksi kivi ja sitten lähdetään, tyttö sanoi ja jatkoi matkaa eteenpäin.
- Okei, Rikke totesi. Se näyttää kyllä aika uudelta.
- Varmistetaan nyt silti, Inke jankutti.

- Ei se kyllä tämä voi olla, Rikke sanoi heidän päästyään kiven kohdalle. Tämä on jonkun miehen hauta.
Inke nojautui kyllästyneenä taaksepäin. Tämä oli ollut turha reissu. Ainut mystinen hauta oli ollut tuo äskeinen tuntematon nainen, muut olivat olleet miehiä tai muuten epäsopivia.

Inke käveli poispäin haudoilta, kun Rikke pysäytti hänet.
- Ikävää, että me ei löydetty sitä naisen hautaa, poika pahoitteli.
- Mä tavallaan kyllä arvasin sen, Inke sanoi masentuneesti.
- Kyllä me vielä löydetään jotain tietoa siitä kummituksesta, Rikke lohdutti vielä.
- Niin kai sitten, Inke totesi.

Tyttö näytti niin pettyneeltä. Rikke oli juuri aikeissa halata tätä, kun Inken suu aukesi hämmästyksestä.
- Kato, se kummitus, Inke kuiskasi unohtaen, että vain hän näkisi sen.
- Mitä, missä? Rikke kysyi hiljaa. Nyt hänellä voisi olla mahdollisuus nähdä aavenainen.
- Tuossa ihan meidän takana, sen tuntemattoman naisen haudan kohdalla, Inke kuiskasi.

Rikke kääntyi ympäri ja katsoi kohta hautaa. Pojan silmät levisivät hämmästyksestä, kun hän näki mikä haudan edessä seisoi. Nainen vastasi Inken kuvausta aaveesta tarkalleen, joten se ei voinut olla kukaan muu.
- Tule mennään pois, Inke sanoi nykien Rikkeä hihasta. Mua pelottaa.

Samassa nainen käänsi oudon katseensa Rikkeen. Vaikka aaveet eivät pelottaneet poikaa, hän katsoi kuitenkin parhaimmaksi lähteä seuraamaan Inkeliinaa pois hautausmaalta.

- Siis, näitkö säkin sen kummituksen, Inke kysyi säikähtäneenä.
- Joo näin ja melko läheltä vielä, Rikke sanoi.
- Kummallista. Tähän asti vain mä olen sen nähnyt, Inke sanoi.

Inke vilkaisi vielä auton takaa hautausmaalle. Aavenainen seisoi tiellä hautakivien välissä ja katseli heihin päin. Rikkekin vilkaisi vielä aavetta ja Inke sai samalla varmistuksen siitä, että poika tosiaan näki aaveen. Lopulta tie oli tyhjä ja kummitus poissa.

- Tämä on sitten meidän yhteinen salaisuus, Inke sanoi Rikelle. Älä kerro tästä muille.
- En tietenkään, Rikke vakuutti. Eikä hän aikonutkaan kertoa mitään kenellekään. Aika harva sim näki kummituksia eikä näkijöiden kannattanut kertoilla kokemuksistaan.

Rikke katsoi vielä Inken lakananvalkeisiin kasvoihin ja päätti vielä varmistaa, että tyttö oli kunnossa.
- Olethan sä ihan kunnossa, Rikke varmisti. Muakin pelotti tuolla äsken.
Vastausta odotellessa hän huomasi, että tyttö suorastaan tärisi.

- Tule tänne nyt sieltä, hän sanoi ja veti Inken syliinsä.
Inke hautasi kasvonsa Riken turvalliseen villapaitaan ja kietoi kätensä tämän ympärille.
Lopulta Inke lopetti tärisemisen ja vetäytyi kauemmaksi pojasta.

Rikke huokaisi syvään ja avasi auton oven. Oli tuntunut vähän liian mukavalta pitää Inkeä sylissä ja noin lähellä. Mitähän tästä vielä tulee, hän ajatteli käynnistäessään autoa ja ajaessaan pois hautausmaalta.

********************'

Sateet saapuivat odotettuina Mansikkaojallekin. Ilma oli kuitenkin vielä lämmin ja lehtiäkin oli puissa. Mansikkaojat viettivät sadepäivää sisällä talossa vain Inga ja Nestori olivat jossain asioilla.

Inkeliina istui sohvalla silmät kiinni ja yritti tyhjentää mieltään. Häntä oli viime aikoina ahdistanut melkein kaikki asiat. Se, ettei ollut kaveria, jonka kanssa jutella tyttöjen juttuja. Ja se, että kaikki johtolangat naisesta olivat olleet umpikujia. Myöskään haudan nimestä ei Inke ollut saanut mitään tietoa vielä selville. Sekin ahdisti, että Rikke käyttäytyi välillä omituisesti ja tuijotteli häntä saamatta sanaa suustaan. Inke kaipasi sillä hetkellä Fridaa ja lapsuuttaan, kun asiat olivat vielä yksinkertaisempia.

- Mikä nyt masentaa? poika kysyi huolehtivaan tapaansa ja veti Inken kainaloonsa.
- Ei mikään ihmeellinen, Inke vastasi hymyillen.

Inke painatui paremmin vielä pojan lähelle ja nojasi tämän olkapäähän silmät kiinni.
Tytön käsi oli lämmin ja Rikke silitteli sitä ajatuksissaan ja sulki myös silmänsä. Hän olisi halunnut kaataa Inken sohvalle ja suudella tätä. Näyttää tytölle, kuinka paljon tätä rakasti. Pitkän itsensätutkimisen ja pohtimisen jälkeen, hän oli myöntänyt itselleen rakastavansa Inkeliinaa.
Tunsiko tyttö samoin häntä kohtaan, sitä Rikke ei tiennyt.

Riken käsi lähetti pieniä väristyksiä Inken kättä pitkin, joka silityksellä. Inke tunsi pojan lohduttavan läsnäolon ja heikon jännittyneisyyden. Tytön mahanpohjassa kutitteli oudosti ja tuli muutenkin omituisen huumava olo.
- Mä taidan lähteä nukkumaan, Inke sanoi yllättäen ja nousi sohvalta.

- Odota, Rikke huudahti ja käveli Inken perään.
Tyttö pysähtyi ja kääntyi ympäri sydän pamppaillen. Mitä poika nyt vielä halusi?

Rikke tuijotti häntä ensin hetken sanomatta mitään. Sitten hän sipaisi muutaman karanneen hiuksen pois Inken kasvoilta.

- Ei mulla muuta, kun hyvää yötä, näe kauniita unia, poika henkäisi sitten.
Inke epäili suuresti, että poika olisi pysäyttänyt hänet vain sanoakseen hyvää yötä. Osa Inkestä oli pettynyt, että mitään muuta ei tapahtunut ja sitä osaa ja tunnetta tyttö ihmetteli itsekin.

Lopulta hän ei muuta keksinyt kuin halata Rikkeä. Riken hengitys kutitteli hänen korvaansa ja aiheutti muuallakin kehossa outoa kuumotusta ja levotonta oloa.

Lopulta Inke melkein juoksi yläkertaan haroen hiuksiaan. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa?

*************************

 Inke oli riidellyt Even kanssa ja istui nyt rauhoittumassa metsäpaikalla. Hän oli yrittänyt saada siskoa eroamaan jengistä ja vaihtamaan kaveripiiriä. Osa jengistä oli nimittäin ollut juuri ongelmissa poliisin kanssa eikä Inke halunnut, että sisko joutuisi vaikeuksiin. Eve oli kuitenkin vain huutanut hänelle takaisin, että Inke voisi pitää huolen omista asioistaan. Ja lähtenyt sitten Maxin kanssa kämpille.

Inke niiskaisi vaimeasti, nyt ei ollut edes Rikkeä lohduttamassa. Poika oli mennyt Nestorin kanssa jonnekin messuille. Inke painoi päänsä polviin ja koetti tukahduttaa loput nyyhkäykset.

Siinä istuessaan Inkeliina ei huomannut, että aukiolle oli tullut joku. Ja se joku tuijotti häntä. Lopulta Inke havahtui siihen, että joku tuijotti häntä ja nosti katseensa.

- Mitä, miten ihmeessä sä olet siinä, Inke kysyi henkeään haukkoen Fridalta. Mistä sä siihen ilmestyit?
- No, mähän sanoin, että me vielä nähdään, Frida sanoi hymyillen.
Inke nousi ylös halaamaan vanhaa ystäväänsä.

- Mä en oikeastaan tullut vaan tervehdyskäynnille vaan mulla on sulle tärkeää asiaakin, Frida sanoi halatessaan.
- Mitä asiaa sulla sitten on? Inke kysyi vieläkin ihmetellen mistä Frida oli ilmestynyt.

Frida katsoi häneen vakavana ja mietti selvästi miten asiansa esittäisi. Inke katseli tyttöä, tämä oli näköjään suunnilleen samanikäinen kuin hän. Fridasta oli tullut myös todella nätti. Vinkeä ja vilpas keijuasuinen tyttö oli poissa ja tilalla oli vakavakatseinen nuori neiti.

- Mä tulin hakemaan sut tapaamiseen, Frida aloitti. Meidän pitää lähteä sinne pian sillä muuten hetki menee ohitse.
- Ketä me mennään tapaamaan ja mihin, Inke kyseli.
Frida ei vastannut vaan jatkoi selittämistä.

- Mä saatan sut sinne paikanpäälle mutta tapaamisessa sä olet yksin, tyttö sanoi pelottavasti.
Inkeä hiukan jännitti mistä oli kyse.
- Sulla ei kuitenkaan ole mitään pelättävää siellä, Frida kertoi helpottaen Inken huolta. Mutta muista ettei sillä toisella oli kovin pitkää aikaa käytettävissään ennen voimien loppumista.

Asiansa sanottuaan Frida lähti kävelemään tielle päin. Inke ei voinut kuin seurata häntä. Sydän pamppaillen Inke seurasi ystäväänsä.

Tytöt kävelivät reippaasti tietä eteenpäin ja Inke kyseli Fridalta lisää. Tyttö ei kuitenkaan paljastanut enempiä tietoja. Niinpä Inke kertoili mitä oli kokenut Fridan lähdön jälkeen.

Hautausmaa tarinan kohdalla Frida selvästi kiinnostui. Varsinkin silloin, kun Inke kertoi Rikenkin nähneen aavenaisen.
- Siihen täytyy olla joku syy, Frida mutisi eikä Inke ollut varma puhuiko tyttö hänelle.

- Mä näin sut ja kummituksen meidän metsäpaikalla, Inke sitten sanoi ja odotti Fridan reaktiota.
- Joo, mä huomasin, että sä katselit meitä, Frida sanoi. Mutta mun piti käyttää kaikki suostuttelutaitoni sen yhden jääräpään käännyttämiseen. Lopulta mä vaan päätin kadota sen kanssa.
Inke ei vastannut, mutta mietti mielessään mikä aaveen ja Fridan suhde oikein oli.

Tien kulmasta Frida kääntyi metsään ja nyt Inkekin alkoi tunnistaa missä oltiin. Frida johdatti häntä unen metsäaukiolle. Inkeliina katseli ympärilleen ja yritti muistella untaan. Onneksi nyt oli kuitenkin päivä ja aurinkokin vielä paistoi.

Lopulta he nousivat metsäaukiolle, joka oli Inken helpotukseksi autio. Inke odotti kämmenet hioten ja sydän korvissa jyskyttäen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Frida pysähtyi ja katsoi ystäväänsä.

- Niin kuin mä sanoi, sulla ei ole täällä varsinaista hätää, Frida vakuutti vielä. Mä olen tuossa lähellä
auttamassa, jos tarvitset mutta sun olisi hyvä pärjätä nyt yksin.
- Mua kyllä nyt pelottaa, Inke sanoi ääni hiukan täristen.
- Älä huoli, ei sulle mitään käy, Frida sanoi lohduttaen.

- Sun pitää vain kuunnella enimmäkseen, Frida sanoi. Voit kysellä mutta älä kysele liikoja. Sillä on vain rajallinen määrä aikaa käytettävissään tähän. Lisäksi tämä kuluttaa sen voimia aika paljon.
Pikkuhiljaa Inke alkoi arvata, kenet hänen piti täällä tavata. Saisiko hän vihdoin tietää?

Samassa Inke huomasi aukion laidalla tutunoloisen hahmon. Nainen ei nyt kuitenkaan ollut nyt kovin utuinen vaan varsin elävän näköinen.
- Vihdoinkin, nainen sanoi oudosti kumealla äänellä ja lähti kävelemään Inkeä kohti.

*************

Heh, ettepäs saaneet vielä muuta tietää kummituksesta :)
Osasta tuli aika pitkä, kun halusin siihen monta tapahtumaa teinivuosille.
Seuraavassa ollaan vielä teinejä sitten koittaakin aikuisuus...

Ja sitten kommenttia jättämään :) Kaikenlaiset kommentit piristävät ja kannustavat :)