15. Suru ~Osa A

Vaikeuksista huolimatta sain tämän tehtyä! Aina jotain ongelmia tuon pelin kanssa ja nimenomaan Mansikkaojilla...
Mutta se siitä ja osa on valmis :D
Nimestään huolimatta se ei ole hirmuisen surullinen, mukaan mahtuu myös onnea....
Osassa tapahtuu melkoisesti ja hypitään eri paikoissa. Toivottavasti pysytte kärryillä;) Ehkä on aiheellista antaa myös nenäliinavaroitus....

Lukuiloa !

Lukumusiikki:  Yiruma - Till I find you

******************

Adalmiina makasi sängyllään, kyyneleet valuen. Sydämeen sattui edelleen vaikka he olivat olleet kotona jo pari viikkoa. Tuska Aaronin ja Rasmuksen menettämisestä korvensi yhä. Adalmiina olisi halunnut kummatkin takaisin, vaikka tiesi ettei se nyt olisi mahdollista.

Ajatukset kiersivät kehää Rasmuksen talon tapahtumien ympärillä. Adalmiina syytti itseään kaikesta. Olisiko hän voinut pelastaa Aaronin? Miksi hän menetti Rasmuksenkin? Kysymykset pyörivät tytön päässä samaa kehää, eikä niihin ollut kenelläkään tarjota vastauksia.

Sinä iltana, kaksi viikkoa sitten, kun he olivat lopen uupuneina palanneet vihdoin kotiin, oli syntynyt sekasorto. Frida oli ollut heitä pihalla vastassa ja pian siihen oli juossut muutkin vanhemmat. Kaikki olivat niin helpottuneita lasten paluusta, etteivät ensin huomanneet, että Aaron puuttui. Varsinkin, kun Florian oli koko ajan näkyvä.

Vasta sisälle lähtiessä Inkeliina huomasi Aaronin puuttuvan. Adalmiina oli kerännyt kaiken rohkeutensa ja oli jo menossa kertomaan äidilleen, kun Frida pysäytti hänet. Frida, joka oudosti tiesi tapahtuneen, oli kertonut Inkelle kaiken. Adalmiinan sydän oli pirstoutunut entisestään, kun hän oli nähnyt sen epätoivoisen, epäuskoisen tuskan äitinsä silmissä.

Frida oli taluttanut Inkeliinan sisälle ja viettänyt tämän tukena seuraavan viikon. Rikke oli tietysti ollut vaimonsa tukena, tosin itsekin surusta suunniltaan. Pari oli viettänyt ensimmäiset päivät omassa maailmassaan, toisiinsa tukeutuen. Pikkuhiljaa Frida oli tukenut ja lohduttanut kumpaakin ja käyttänyt ehkä pikkuisen taikaakin, sillä viikon päästä Inke ja Rikke palasivat suunnilleen takaisin elämään. 

Suru ei silti väistynyt ja Frida vietti edelleen paljon aikaa lohduttaen ja keskustellen vanhempien kanssa. Äiti itki päivittäin ja joskus Ada kuuli myös isän itkevän. Silloin häntä sattui, sattui niin, ettei tiennyt miten päin olisi ollut. Syyllisyys ja ikävä, se oli pahin mahdollinen yhdistelmä. Eikä asiaa auttanut se, että talossa kaikki muistutti Aaronista. Piano, veljen sänky, ihan kaikki mitä Aaron oli tehnyt tai koskenut tuli kulkiessa jatkuvasti mieleen.

Miten Aaron tanssi onnellisena Melinan kanssa, katse uppotuneena Melinan silmiin. 

Aaron halailemassa Niiskua, joka nautti kaikista eniten Aaronin hellyydenosoituksista. 

Aaron tanssimassa ja Niisku laulamassa siinä vieressä. Ihan liikaa muistoja, ihan liikaa asioita mistä pitää kiinni. Niin ettei suru päässyt tekemään työtään, tuska helpottanut, jotta jäljelle jäisi vain kauniit muistot. Adalmiina ei edes halunnut sitä, Aaron ei ollut kuollut!

Melina oli myös masentunut joten vastoin tapojaan, Frida oli käynyt myös Lintusilla. Fridan käynnin jälkeen Melina oli palannut jotenkuten takaisin elävien kirjoihin. Toisiaan Adalmiina ja Melina eivät voineet vielä nähdä, kumpikin muistutti toista liikaa siitä elämän tärkeästä ihmisestä.  Yhteisten muisteluiden aika tulisi myöhemmin.

Ainut, jolle Adalmiina saattoi tästä kaikesta puhua, oli Florian. Florian kuunteli, Florian ymmärsi ja yritti vakuuttaa, ettei syy ollut Adan. Että Aaron oli päättänyt asian itse, varoituksista huolimatta. Aluksi Adalmiina oli syyttänyt asiasta myös Floriania mutta tajunnut pian, että poika oli totaalisen uupunut kaikesta, ei Florian olisi millään voinut pelastaa Aaronia. Hyvä, kun itsensä sai ulos talosta ajoissa.

Ada käänsi päätään ovelle. Olohuoneesta kuului askelia ja pian ovi avautui. ”Miten sä jaksat?” Florian kysyi hiljaa ja tuli istumaan Adan sängylle. Adalmiina nousi istumaan, olo tuntui heti hieman paremmalta, kun Florian oli lähellä. ”Mulla on niin ikävä niitä, kumpaakin.” Adalmiina puuskahti sitten. ”Miksi, miksi niin piti käydä?” 

”Ada” Florian sanoi lempeästi. ”Sä tiedät, ettei tuohon ole vastausta. Sä syytät ihan turhaan itseäsi. Sun pitää päästää irti tuosta itsesyytöksestä.” Florian jatkoi lempeästi. Adalmiina katsoi poikaa ja huokasi syvään. 

”Niin, sä olet oikeassa.” Mun pitäisi, mutta en voi.” Ada vastasi hieman turhautuneesti. ”Eiköhän Aaron olisi halunnut, että sä mietit ennemmin miten se pelastetaan kuin suret sitä, kuin kuollutta ja syytät itseäsi. Luulisi sun tuntevan veljesi, se pärjää kyllä.” Florian sanoi edelleen lempeästi mutta määrätietoisesti.

”Etkö sä voisi auttaa, niin kuin silloin metsäpaikalla?” Adalmiina kysyi, ehkä noin sadannen kerran ja tuli ihan lähelle Floriania. Florian silitti Adan kyynelistä tahmeaa poskea hellästi ja katseli tyttöä. Voi miten kovasti, hän olisi halunnut suudella Adaa. Näyttää tälle miten paljon, hän tyttöä rakasti. Eikä päästää enää ikinä irti. Tässä tilanteessa se olisi kuitenkin pahin mahdollinen teko, Adalmiinan piti ensin parantua ja siihen auttaisi vain aika.

”Me on puhuttu siitäkin. Se suudelma ei ole mikään laastari Ada, eikä särkyneeseen sydämeen ja suruun auta muu kuin aika.” Florian sanoi ja kärsi nähdessään toivon kuolevan Adan silmistä, jälleen kerran. Sillä hetkellä Florian lupasi itselleen, että toteuttaisi vielä kerran tytön toiveet, seurauksista välittämättä.

Florian veti Adan kainaloonsa ja silitti tämän hiuksia. Adalmiina painoi päänsä pojan paitaa vasten ja kuunteli tämän sydämen rauhoittavaa sykettä. Pikkuhiljaa Ada rauhoittui ja lopulta nukahti Florianin syliin. Florian silitti vielä pitkään nukkuvan tytön hiuksia, kunnes nukahti itsekin.

******************

Päivät kuluivat tasaista tahtia, Adalmiina palasi kouluun ja koetti päästä kiinni elämään. Ada ei tiennyt mitä kouluun oli kerrottu, mutta kukaan ei ainakaan kysellyt Aaronista tai Rasmuksesta. Kotona asiaT olivat ennallaan, vanhemmat olivat kuitenkin toipumaan päin. Ada ei tuntenut enää niin tuskaisaa oloa vanhempiensa ikävää katsoessaan.

Ada tapasi koulun käytävällä, ensimmäistä kertaa viikkoihin, Melinan. Ystävä oli mustine silmänalusineen ja surullisine kasvoineen säälittävä näky. Ennekuin Ada huomasi itsekään, oli hän jo vetänyt Melinan halaukseen. 

  ”Me selvitään tästä kyllä, yhdessä. Ja aina on toivoa.” Ada oli sanonut hämmentyneelle Melinalle.

Siitä lähtien he tapasivat päivittäin ja puhuivat. Puhuivat omasta olostaan, ikävästään, surusta, kaipauksesta, ihan kaikesta. Oli vihdoin joku, joka oli kokenut saman, jakoi saman tuskan ja samat tunteet. Kohtalotoveri.

Ja pikkuhiljaa, huomaamattaan, he alkoivat parantua. Ilo palasi kummankin kasvoille, ikävä asettui jonnekin taka-alalle, palatakseen sitten joskus yön hiljaisina hetkinä. Tytöt keskittyivät opiskeluun ja ystävyyteen, toistensa tukemiseen ja toipumiseen.

Kyllä Adalmiina silti vielä Floriania tarvitsi. Tukemaan niinä yön hiljaisina hetkinä, kun kaikki tuska, ikävä ja syyllisyys hyökkäsivät päälle eikä kyyneliä voinut estää. Silloin Florianin rauhallisuus ja lempeys auttoivat. Poika sai Adan rauhoittumaan ja monesti tämä nukahti Florianin viereen.

Pahinkin suru helpottaa joskus, jos sille antaa mahdollisuuden. Menetys oli ollut kamalaa heille kaikille mutta ikävä ei ollut enää joka hetki läsnä ahdistamassa. Kotona saattoi jo kävellä ja oleskella, suru oli väistynyt ja tilalle tulivat muistot ja pieni ripaus toivoa.

Ada ei halunnut ajatella, että Aaron oli kuollut, vaikka osa ystävistä tuntui ajattelevan niin. Aaron ei ollut kuollut, hän eli ja joskus he vielä pelastaisivat tämän. Miten ja milloin se tapahtuisi, sitä Ada ei tiennyt. Mutta hän oli varma, että niin tapahtuisi. Hän tunsi sen, niin vahvasti, että sen täytyi olla totta.

 

******************

Rikke ja Inkeliina olivat jo lähteneet töihin mutta Adalmiina nukkui edelleen. Äkkiä tyttö heräsi ja nousi istumaan. Vatsassa väänsi ja jotain pyrki ylöspäin. Ada juoksi vessaan ja kumartui pöntön ylle. Epäilyksen kylmä rinki ilmestyi Adan ympärille siinä kakoessa, ei kai hän vaan ollut raskaana?

Adalmiina nousi ylös ja joi vettä. Raskaana? Voisiko se olla mahdollista? Ada laski nopeasti päiviä päässään ja pudotti sitten lasin kädestään lattialle. Se täsmäsi, kylmyys valtasi Adan jokainen jäsen ja jähmetti paikoilleen. Hän oli raskaana ja lapsi olisi Rasmuksen.

Koulubussi tööttäili kadulla, Ada ei välittänyt siitä. Hän ei voinut liikkua, ei ajatella, ei tehdä mitään. Hän saisi vauvan. Vauvan, jonka isä olisi Rasmus. Adan kurkkua kuristi ja itketti, samalla nauratti, onnellisuus pukkasi pintaan jostain syvältä. Tyttö seisoi pitkään tunnemyrskyssään kyyneleet valuen, hymyillen.

Pitkän ajan kuluttua, Ada soitti Melinalle. Melina vastasi kotoaan, ei ollut mennyt kouluun. Melina lupasi tulla mahdollisimman pian kuuntelemaan Adan tärkeän asian. Ada sulki luurin edelleen myrskyisässä mielentilassa.

Melina saapui pian ja Ada istutti ystävänsä kahvikupin ääreen ja istui itsekin. Normaalisti kahvi oli hänestä hyväntuoksuista mutta nyt sen haju etoi. Ada nieleskeli muutaman kerran ja siemaisi pikku suullisen kupistaan. ”Mä olen raskaana.” Ada täräytti.

Melina veti kahvia väärään kurkkuun ja yskittyään hetken tyttö katsoi Adan kyynelten juovittamia, onnellisia kasvoja. ”Tuota… Ja isä on…. Rasmus?” Mel kysyi epäröiden. Adalmiina nyökkäsi. ”Mitä sä nyt meinaat tehdä?  Meidänhän piti lähteä yliopistoon heti lukion jälkeen?” Melina kyseli, ei oikein tiennyt miten suhtautua asiaan.

”Mä tiedän, mutta en mä aio ainakaan tehdä aborttia. Rasmuskaan ei olisi varmaan halunnut sitä. Ja mitä tulee kouluun ja yliopistoon, niin kai niihin jotain keksitään. Enemmin mä pelkään sitä, mitä äiti tähän sanoo?” Adalmiina sanoi ja katsoi Melinaa vakavissaan.

”Noh, se saattaa suuttua, luulen. Mutta kai se siitä leppyy. ”Melina vastasi. ”Onhan Inke ja äiti itsekin olleet nuoria ja tehneet oman päänsä mukaan. Joutuihan äitikin jättämään mut teille, kun olin pieni, eikä se silloin ainakaan haitannut. Ja onhan se kuitenkin niille lapsenlapsi.” Melina mietiskeli. Inke nyökkäsi ja oli samaa mieltä. Äiti näytti vain välillä unohtavan, millaista oli olla nuori. Mutta kyllä äiti varmasti ymmärtäisi, loppujen lopuksi.

Tytöt juttelivat vielä pitkään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, mikä liittyi vauvan saamiseen. Ei kummallakaan ollut oikein kokemusta asiasta. Miska syntyessä kummatkin olivat olleet niin pieniä vielä. Onneksi oli kuitenkin äiti olemassa, Ada ainakin uskoi äitinsä auttavan, kunhan oli ensin päässyt yli asiasta.

Tytöt katselivat vielä hetken vauvasivustoja netistä ja juttelivat samalla. ”Meinaatko sä kertoa tästä Rasmukselle? ”Melina kysyi yllättäen. Ada mietti hetkisen. ”Kyllä mä kertoisin, jos tietäisin missä se on. En ole kuullut siitä mitään, sen jälkeen kun se lähti.” Adalmiina puuskahti. ”Luuletko, että Rasmus tulee vielä joskus takaisin?”  Melina jatkoi kyselyään.

Adalmiina haroi hiuksiaan ja mietti taas. ”En mä ole varma, en oikeastaan tiedä. Sillähän saattaa mennä vaikka vuosia, ennen kuin se löytää sukunsa. Kyllä se varmaan palaa talolle kostamaan vanhempiensa puolesta, mutta en yhtään osaa edes arvata milloin. ”Ada pohdiskeli. Melina nyökkäsi ja kysyi vielä yhden kysymyksen.

”Haluaisitko sä, että se tulee takaisin?”  Adalmiina nielaisi. Tunteet pojan mahdollisen paluun varalta olivat vielä epäselvät.” En mä tiedä. Olen juuri vasta totutellut ajatukseen, että se on lähtenyt ja päässyt ehkä vähän yli siitä. En tiedä, Mel. En tosiaan tiedä.”

”Mä haluaisin, että Aaron palaa. Toivon sitä joka ilta vaikka tiedän, että se ei ole nyt ainakaan mahdollista.Mulla on vaan niin suunnaton ikävä sitä.”Melina sanoi hiukan nyyhkäisten. ”Mä tiedän, Mel. Mullakin on ikävä sitä joka päivä. Mutta me pelastetaan se kyllä jotenkin, kyllä te vielä päädytte yhteen.” Adalmiina rauhoitti serkkuaan.

Melina pyyhkäisi pari kyyneltä poskeltaan ja niiskautti vielä kerran. ”Pitäisikö sun mielestä mun unohtaa Aaron kokonaan eikä riippua näissä toivonrippeissä? Jessican mielestä pitäisi mutta sehän luuleekin, että Aaron on pysyvästi poissa.” Melina nielaisi viimeisen sanan kohdalla. Adalmiina pudisti päätään. ”Ei, sä et saa unohtaa Aaronia, koska sitten kun me pelastetaan Ron, se tarvitsee sun rakkautta. ”Ada sanoi lujasti.

”Enkä mä osaa edes kuvitella sua, kenenkään muun kanssa, kuin Aaronin.” Adalmiina sanoi vielä. Melina nyökkäsi ja oli jo rauhoittunut. ”Entäs sä? Voitko sä kuvitella joskus rakastuvasi uudelleen?” Melina kysyi, tietämättä mihin ajatusmyrskyyn hän Adalmiinan syöksi.

Rakastua. Rasmusta hän oli rakastanut ja rakasti vieläkin. Mutta Rasmuksen lisäksi Adan sydämessä oli paikka myös jollekin toiselle. Oli ollut jo pitkään. Rakkaus Rasmukseen oli jo hiukan hiipunut, vaipunut taka-alalle. Sen tilalle oli tullut ihastus toiseen, Florianiin.

Hän rakasti Floriania, oli rakastanut jo pitkään. Ihastuminen Rasmukseen oli painanut sen hetkeksi syrjään mutta nyt se oli palannut, päässyt jälleen voimiinsa. Adalmiina kaipaisi poikaa silloin, kun tämä oli muualla. Kaipasi tämän kosketusta ja läheisyyttä, enemmän nyt kuin mitään muuta, enemmän jopa kuin Rasmusta.

”Oho, kello on jo vaikka mitä. Mun pitää lähteä.” Melina keskeytti Adan ajatukset. Adalmiina nousi ylös ja saattoi Melinan eteiseen.”Nähdään!” Melina sanoi ja halasi Adaa. Ada nyökkäsi ja rutisti takaisin ystäväänsä.

Sitten Melina olikin jo portailla ja Ada vaihtoi myös ulkovaatteet ja jäi hetkeksi katselemaan ystävän loittonevaa selkää, nuuhkien samalla raikasta ilmaa. Mahassa velloi taas.

Kuten arvata saattaa, Inkeliina suuttui. Eikä vain vähän, vaan paljon. Rikke otti asian rauhallisemmin, näytti vain ihmettelevän asiaa. Onneksi Inke rauhoittui pian, nähdessään tyttärensä surkeat kasvot.

Ei hän hennonut olla vihainen Adalle, oli tämäkin kokenut kaikenlaista ikävää. Ja Inkeliinaa kaiveli edelleen se, että hän ei ollut ehtinyt sopia riitaansa Aaronin kanssa. Ja nyt se oli liian myöhäistä.

”Kyllä me jotain keksitään. ”Inkeliina sanoi halaten tytärtään. ”Et sinä ole ainoa teiniäiti tässä laaksossa.”  Adalmiina oli kiitollinen äidilleen ja onnellinen, että tämä ei ollut hylännyt häntä. Niinkin olisi voinut käydä.

*************

Rasmus kulki väsyneenä kohti erästä synkännäköistä taloa. Hän oli etsinyt pitkään, kysellyt kaikkialta, ehkä nyt vihdoin olisi oikea paikka? Rasmus oli jo epätoivonen, jos täältä ei tärppäisi, ei hän enää tietäisi, mistä etsiä. 

Hän oli saanut jo paljon selville suvustaan, hänen vanhempansa olivat olleet arvostettuja hyvien piirissä. Heidän murhansa oli kuitenkin ajanut hyvät melkein maan alle, mutta suurella vaivalla Rasmus oli nyt vihdoin saanut vihjeen, missä he lymyilivät.

Rasmus astui epäröiden talon ovelle ja koputti siihen. ”Kuka siellä?” vaimea ääni kysyi oven toiselta puolelta. Rasmus nielaisi ja koetti selventää ääntään kuuluvaksi ja itsevarmaksi. ”Rasmus, Rasmus Petterson.” Rasmus vastasi kuuluvalla äänellä. Oven takaa kuului kolinaa ja pian ovi aukaistiin rakoselleen, ja vaaleaihoinen mies kurkisti oven välistä.

”Petterson? Rikhard ja Lea Pettersonin poika?” mies sanoi epäuskoisella äänellä. ”Joo, mä olen se vauvana kaapattu.” Rasmus sanoi todistaakseen, että oli se joka väitti olevansa. Mies avasi oven kokonaan, nyt Rasmus näki, että tämä oli vampyyri. ”Tule sisään, poika! Luulimme sinun olevan kuollut! Uskomatonta! Tervetuloa meidän pieneen joukkoomme!” mies höpisi vieläkin ihmeissään.

”Minä olen Matt.”  mies esitteli itsensä. ”Tunsin hyvin sinun vanhempasi, heidän kuolemansa oli meille suuri menetys.” vampyyri sanoi tunnekuohussa. Matt johdatti Rasmuksen läpi pimeän käytävän suurehkoon huoneeseen. Rasmus astui vähän arkaillen huoneeseen, tarkkaillen samalla ympärilleen.

Huone oli rähjäinen, niin kuin koko talokin, mutta silti kodikas. Sohvalla istuva tyttö nosti katseensa heti häneen muut eivät kuin vilkaisseet pikaisesti. Pipopäinen vaaleatukkainen tyttö katseli vain televisioita, eikä ollut huomaavinaankaan tulijaa.

”Tässä on Rasmus Petterson. Se kadotettu! ” Matt julisti. Huoneen hieman unelias ilmapiiri terästyi heti. Kaikki, paitsi se pipopäinen tyttö, katsoivat uteliaasti Rasmusta. Rasmuksesta tuntui hiukan vaivaantuneelta kaikki tämä huomio.

”Tuossa sohvalla istuvat Lotta ja Heidi. Heidi on minun tyttäreni ja Lotta taas on tuolla sohvalla istuvan Johanin. Johanin vieressä istuu Tina ja vielä tuolla Heidin takana on Alina. Lattialla taas on Varg. " Matt esitteli joukkonsa ja viittoili käsillään muita.

Rasmus antoi katseensa kiertää kaikissa. Muut hymyilivät ystävällisesti hänelle ja tulivat tervehtimään. Alina vaikutti mukavalta ja ystävälliseltä ja Rasmus oli entistä enemmän hämillään. Alin luona kaikki olivat olleet enemmän tai vähemmän ilkeitä.

Rasmus katsahti Mattin tyttöön, kun Matt käski tämän esittäytymään. Rasmus koetti hymyillä tytölle, mutta Heidi katsoi häntä vain vihaisesti takaisin ja sulki sitten silmänsä. Heidin pinnan alla taisi kyteä enemmän, kuin vaalea olemus antoi ymmärtää, eikä Rasmus voinut ymmärtää, miksi tyttö oli hänelle vihainen. Matt murahti jotain tyttärelleen ja Heidi katosi omaan huoneeseensa. "Anteeksi, Heidi on vähän tuollainen kärttyinen luonne." Matt sanoi pahoitellen. 

Rasmus jäi taloon asumaan, hänet otettiin hyvin vastaan ja elämä alkoi sujua. Rasmus sai tietää enemmän perheestään ja vampyyreista, joihin nyt kuului. Matt joukkoineen taisteli pahoja vampyyreita ja muita väärällä puolella olevia yliluonnollisia olentoja vastaan, etteivät nämä aiheuttaisi niin paljon tuhoa tavalliselle kansalle. Rasmuksen vanhemmat olivat olleet todella taitavia ja arvostettuja työssään.Tuli paljon uutta tietoa, jota poika sulatteli pikku hiljaa. 

Rasmus tuli pian toimeen hyvin muiden kanssa paitsi Heidin, joka edelleen tuiski pojalle salamia silmissään. Heidän välinsä olivat hyvin riitaisat, harvoin nuoret pystyivät puhumaan edes paria sanaa saamatta riitaa aikaiseksi.Heidi ei edes yrittänyt olla ystävällinen, vaikka muut talon asukkaat olivatkin.

Rasmus kertoi eräänä iltana Mattille kostoaikeistaan ja Matt ymmärsi häntä ja lupasi tukea. Muut talossa olevat olivat toki koulutettuja heti valmiita taistelemaan mutta vampyyri ei voinut tappaa toista vampyyria. Matt lupasi kouluttaa Rasmuksen niin, että tämä olisi valmis kostamaan vanhempiensa puolesta. 

Sitten Matt tarjosi Rasmukselle työtä, työtä hyvien puolella. Työtä, johon sisältyisi vaaroja mutta jonka avulla Rasmus voisi toteuttaa kostonsa. Rasmuksen vanhemmat olivat olleet Mattin hyviä ystäviä ja Julian ei ollut kovin arvostettu hyvien joukossa, niin kuin ei muutkaan Alin tukijat. 

Rasmus arvasi, minkälaisesta työstä oli kysymys ja suostui epäröimättä. Hän saisi mahdollisuuden kostaa, viimeinkin. Vaikka oli aluksi ollut hieman outoa asua vampyyrien kanssa niin siihen tottui nopeasti. Matt joukkoineen oli ystävällisiä ja huomaavaisia, olivathan he hyvien puolella. Kaikesta uudesta ja oudosta huolimatta, Rasmus tunsi tulleensa kotiin. 

****************

Miska odotti Erikiä kylään. Talon tapahtumien jälkeen, Miska oli pitänyt hieman etäisyyttä ystäväänsä. Se ei johtunut talon tapahtumista vaan sitä edeltävästä hetkestä. Hetkestä, jona Erik oli suudellut häntä, sanonut rakastavansa.

Miska oli pyöritellyt asiaa mielessään viikkoja. Tunnustellut ja tutkinut tunteitaan, miettinyt asiaa jokaiselta kantilta. Nyt hän oli päätynyt jonkinlaiseen ratkaisuun, ehkä.

Erikin punaisen tukan näkyessä, Miska sydämessä läikähti jotain. Jotain lämmintä. Oliko se iloa ystävän näkemisestä vai jotain muuta. Erik pääsi talon kohdalle ja Miska vaan edelleen istui rappusella. ”Moi!”Erik sanoi ihan normaalilla äänellään.

Miska pyysi Erikin sisään ja istui keittiön pöydän ääreen. Erik istui hiukan ihmetellen toiselle tuolille. Hiljaisuuden vallitessa kummatkin joivat kahviaan. Miskaa ärsytti. Oli kuin heidän välillään olisi ollut jää, joka ei mennyt rikki. Ja Miska tiesi mistä se johtui. Turhautuneena Miska nousi ylös ja meni hiuksiaan haroen olohuoneeseen.

Erik seurasi perässä, edelleen ihmetellen. ”Miska, meidän pitää jutella.” Erik sanoi hiljaa. ”Sun sisko tuli tänne viimeksi niin yllättäen, ettei ehditty.”  Erik jatkoi puhumistaan Miskan selälle. Miska kääntyi ympäri, eksynyt katse silmissään. ”Niin kai sitten.” poika huokasi.

Erik tuli ihan Miskan eteen ja tarttui tätä vyötäröstä kiinni ja painoi itseään vasten. Miska oli jännittynyt kuin jousi. ”Höhlä! ”Erik naurahti. ”Ystävät halaa toisiaan.” Miska naurahti helpottuneena ja vastasi sitten halaukseen.  ”Mulla oli ikävä sua” Erik kuiskasi kuitenkin Miskan korvaan ennen kuin päästi irti.

Miska haroi epätietoisena hiuksiaan ja väänteli käsiään. ”Jaa.” poika totesi, tajuten kuulostavansa todella typerältä. ”Entäs… sun… tunteet?” Miska sai vihdoin änkytetyksi. Erik katsoi ystäväänsä tyynesti. ”Mitä niistä?” 

”Niin… en mä tiedä.” Miska puuskahti, jatkaen välkkyjen lauseiden linjaa. ”Jos sä tarkoitat, mitä mä viimeksi sanoin, niin kyllä se pitää paikkansa edelleen.” Erik totesi. Miska sulki silmänsä. Erik astui jälleen lähemmäksi ystäväänsä.

”Ei rakkautta voi laittaa päälle tai pois, Miska. Mä rakastan sua, tunsit sä samoin mua kohtaan tai et. Sitä ei mikään muuta. Mä en vaadi sulta mitään. Mä pyydän, että annat sille tilaisuuden, mahdollisuuden.” Erik lopetti puheensa, jonnekin Miskan kauluksen tienoille. Puhuessaan hän oli vetänyt Miskan uudelleen halaukseen.

Erikin hengitys kutitteli Miskan kaulaa, aiheuttaen pojan sisällä tunteita, joiden olemassaolosta hän ei ollut aiemmin tiennyt. Tunteita, jotka halusivat käyttää sen mahdollisuuden. Oli Miskasta kiinni, halusiko hän antaa sen.  Erikin hengitys jatkoi kutitteluaan ja kädet hiplasivat Miska paidan selkää.

”Mitäs jos mä annan sille mahdollisuuden?” Miska kuiskasi hiljaa, ääni väristen. Erik katsoi ystäväänsä ja hymyili. ”Se kiittää sua siitä. Näin.” Erik sanoi ja kiersi kätensä tiiviimmin Miskan ympärille.

Erik painoi huulensa vasten Miskan huulia ja suuteli pehmeästi, hellästi. Miska vastasi siihen tunteiden myllertäessä sisällä. Sydän jyskytti miltei rinnasta ulos ja vatsanpohjan valtasi kuumottava, kutittava tunne. Hetken päästä Erik irrotti otteensa ja katsoi hengästyneenä Miskaa.

”Kiitos.” Erik sanoi hiljaa hymyillen ja sipaisi Miskan poskea.  ”Eipä kestä” Miska huokasi takaisin, vastasi hymyyn ja veti sitten Erikin uuteen suudelmaan. Hän oli tehnyt oikean päätöksen.

*****************

Aaron makasi vuoteella miettien kaikkea tapahtunutta. Hän oli ollut aika sekaisin nämä pari viikkoa, johtuen muuttumisesta. Alin antama juoma oli vienyt hetkeksi kaiken kyvyn ajatella, oli ollut vain pimeys ja nälkä.

Koska Adalmiina oli onnistunut pakenemaan, ei hänelle voitu tuoda ketään ensimmäistä uhria. Mystiset katoamiset naapurustossa olisivat olleet liian riskialttiita, sillä Al halusi välttää liikaa huomiota. Niinpä Fred oli saanut tehtäväkseen Aaronin ruokkimisen. Mistä Fred kaiken sen veren hankki, se jäi salaisuudeksi. Aaron oli kysynyt sitä, kun oli selvinnyt pahimmasta, mutta Fred piti salaisuutensa.

Ensimmäiset päivät olivat Aaronin mielessä sumuisia ja pimeitä. Niitä hallitsi nälkä ja tuska muuttumisesta, silmissä näkyi punaista usvaa ja päätä särki. Hän muisti yrittänneensä päästä ulos ovesta ja oli takonut sitä raivoissaan. Turhaan. 

Kun hän oli nälässään sitten juonut Fredin tuoman ensimmäisen tölkillisen verta, oli se ollut kuin elämäneliksiiriä. Punainen tuska, kipu ja nälkä olivat kaikonneet, Aaron oli voinut taas ajatella selkeästi. Silloin hän oli päättänyt sen.

Hän ei koskaan purisi ketään, ei joisi verta kenestäkään. Aaron tiesi nyt, että nälkä oli hänen pahin vihollisensa. Kun hän piti sen kurissa, oli hän melkein oma itsensä. Ei ulkoisesti mutta sisäisesti. Ei hyvä muuttunut pahaksi noin vain, vaikka Al kuvitteli sen menevän niin.

Al puolestaan oli tyrmistynyt Aaronin päätöksestä. Epätoivoisen tyrmistynyt. Hän oli saanut käsiinsä jotain arvokasta, mikä nostaisi hänen arvoaan Mestarin edessä. Ja sitten poika kieltäytyi puremasta ketään. Eikä hän voinut muuta, kuin antaa Fredin hankkia pojalle verta. Aaron oli liian arvokas tapettavaksi ja vampyyriä oli vaikea muutenkin tappaa. Jos taas poikaa yrittäisi näännyttää, saattaisi Aaron purra nälässään heitä tai karata naapurustoon. Nälkäinen vampyyri oli vaarallinen.

Niinpä Fred sai jatkaa veren hankkimista ja Aaronia pidettiin melkein vankina talossa. Ulos poikaa ei päästetty, ettei tämä karkaisi. Sisällä talossa Aaron sai liikkua vapaasti, mutta poika vietti aikaa paljon huoneessaan. Ei suostunut edes arkkuun nukkumaan.

Al pyöritti päätään turhautuneena. Ei poika toki hyödytön hänelle nyt ollut, Aaronin kautta heillä oli vielä mahdollisuus saada käsiinsä se tyttö. Tyttö oli jotain vielä arvokkaampaa. Mestari, joka tiesi tulevaisuudesta, oli kertonut, että Adalmiinan jälkeläinen tulisi olemaan se, joka tuhoaisi Mestarin. Siksi tyttö piti saada tänne. Al halusi myös kostaa Mansikkaojille ja sen takia nämä kaksi suunnitelmaa olivat yhdistyneet.

Al palasi mielessään menneeseen. Vain harva tiesi kuka hän oikeasti oli ja miksi hän vainosi Mansikkaojia. Se nainen, Al kiristeli hampaitaan. Se nainen oli tuhonnut hänen elämänsä tuomalla sen vauvan heidän portailleen. Heidän yhteisen vauvansa. Al oli joutunut häpeään, perheensä epäsuosioon, menettänyt asemansa  ja joutunut muuttamaan toiseen maahan. Aloittamaan elämänsä alusta. Ja sitten hän oli tavannut Kreivittären. Kreivitär oli muuttanut hänet vampyyriksi ja opettanut hänelle perusteet pimeyden voimista.

Pikkuhiljaa Al oli kietoutunut syvemmälle pahuuden voimiin, hautonut kostoa ja lopulta tavannut Mestarin. Mestari oli ottanut hänet joukkoihinsa ja Al oli siellä olleessaan oppinut paljon, kaikenlaista. Lopulta hän oli saanut luvan perustaa oman tukikohdan ja lähtenyt Mestarin luota.

Rasmuksen vanhemmat olivat olleet hänen ensimmäisiä alaisiaan mutta olivat kääntyneet sitten hyvän puolelle. Al tuhahti vihaisesti muistolle. Onneksi Fred, Hans ja Gerda olivat yhä hänen joukoissaan ja tietysti Julian. Julianin kanssa Al oli tasavertainen sillä tämäkään ei ollut vain vampyyri vaan lisäksi jotain muutakin, niin kuin hän itse.

Aaron istui huoneessaan ja mietti edelleen ajatuksiaan, tietämättä Alin suunnitelmista. Hän kaipasi Melinaa ja siskoaan, koko perhettään. Eikä hän voinut mitenkään edes ilmoittaa heille, että oli ihan kunnossa. Samassa Fred tuli huoneeseen. Aaron katsoi vanhempaa vampyyria ja suunnitelma alkoi muodostua.

Fredistä oli tullut melkein ystävä, joten ehkä tämä suostuisi auttamaan? ”Fred? ”Aaron sanoi kysyvästi. ”Voisitko sä auttaa mua yhdessä asiassa?” Fred katsoi Aaronin kiinnostuneena. ”Riippuu vähän asiasta.” Fred sanoi matalalla, pehmeällä äänellään. ”Mitä sulla on mielessä?” 

”Mun pitäisi ilmoittaa, jotenkin kotiväelle, että olen kunnossa. Ne voi muuten vaikka soittaa poliisit, palokunnan ja armeijan mua etsimään ja Al ei varmasti ilahtuisi siitä. ”Aaron liioitteli. Fred kuunteli, selvästi kiinnostuneena. ”Jos mä kirjoitan kirjeen, toimitatko sen Mansikkaojille?”  Aaron kysyi rohkeasti, pallo oli nyt Fredillä.

Fred näytti miettivän ankarasti, mitä vastaisi. ”On, ehkä parempi, että Al ei sitten tiedä tästä.” Fred sanoi ja vampyyrin silmissä häivähti hitunen jotakin, ehkä ystävyyttä, ymmärrystä? ”Kirjoita vaan se kirje, mutta mun pitää lukea ne ensin.” Fred ohjeisti. ”Mä toimitan ne sitten perille, kun menen vakoilemaan sinne. ”

Aaron oli kiitollinen. Hän saisi kerrottua, että oli kunnossa ja Adalmiina ei ehkä näin ryntäisi ihan suoraan suden suuhun. Sisko tarvitsi hyvät liittolaiset, että saisi hänet pelastettua. Aaron oli ihan varautunut, että siihen saattaisi mennä aikaa. Toisaalta hän oli kuolematon, joten aikaa hänellä kyllä riitti. Hän tiesi juuri miten salaisi viestin kirjeeseen, ettei Fred pääsisi asiasta perille.  

Juotuaan taas Fredin tuoman annoksen, Aaron ryhtyi kirjoittamaan. Kolme kirjettä, yksi vanhemmille, yksi Adalle ja yksi Melinalle. Aaron tunsi olonsa paremmaksi nyt, kuin pitkään aikaan. Hänellä oli vielä toivoa ja siitä hän pitäisi kiinni.

*************************

Florian käveli kohti Mansikkaojien taloa. Sydämessä läikehti ilo ja onnellisuus, hän saisi kohta nähdä taas Adan. Rakkaus tyttöön oli vain voimistunut näiden viikkojen kuluessa. Varsinkin, kun Rasmus näytti painuneen Adan ajatuksissa nyt taustalle. Vaikka Florian ei halunnut Rasmukselle mitään pahaa, oli hän silti asiasta iloissaan.

Florian löysi Adan lukemasta huoneessaan. Ada hymyili iloisesti kirjansa takaa Florianille. ”Miten sä voit?” tuttu kysymys. Florian oli aina huolissaan Adan voinnista. Adalmiinaa hymyilytti, Florian oli sitten herttainen. Ada laittoi kirjan pois ja naurahti.

”Mä voin ihan hyvin, vielä paremmin nyt, kun sä olet täällä.” Ada sanoi ja hymyili Florianille. Florian nojautui seinään ja hymyili Adalle. "Aina sä vastaat noin." Florian sanoi, tuntien samalla sydämensykkeensä kiihtyvän. Ada oli jotenkin erityisen kaunis tänään, sekoitti ajatukset.

"Tietenkin." Ada hymähti. "Eikös se ole sun tehtävä? Saada mun olo paremmaksi?" tyttö huokasi. Niin säkin saat mun olon paremmaksi, jo pelkästään olemalla siinä, Florian ajatteli , hyvän olon tunteen vallatessa hänet. Oli vain hän ja Ada, ei Rasmusta, ei ketään häiritsemässä. Florian hymähti onnellisesti.

Adalmiina katseli Floriania ja sydämessä läikähti lämpimästi. He kuuluivat yhteen, jotenkin Adasta tuntui siltä. Sitten Ada muisti, että piti kertoa Florille se yksi asia. Adalmiina ei oikein tiennyt miten Florian suhtautuisi siihen, joten häntä hieman jännitti kertoa. Ada veti pari kertaan henkeä ja mietti sopivia sanoja.

”Florian. Mä saan vauvan.” Adalmiina päätti sanoa asian suoraan ja vaikeni odottamaan vastausta. Florian katsoi hiukan epäuskoisena tyttöä. ”Vauvan? Rasmus?” Florian kysyi parilla sanalla mutta Ada ymmärsi. ”Joo, Rasmus on sen isä.” Florian nousi äkkiä tuhahtaen ylös ja haroi hiuksiaan sekavin tuntein.

Adalmiina nousi myös ylös ja käveli Florianin luokse. ”Flor? Ethän sä ole vihainen?” Ada kysyi hiljaa. Florian tuhahti hiukan ja tuijotti seinää.” En tietenkään. Mä vaan… Äh, en mä tiedä, mikä mulla on.” Florian turhautui. Adalmiina luuli tietävänsä. ”Oletko sä mustasukkainen? Rasmukselle?”

Florian meinasi kivahtaa takaisin mutta tajusi samassa tytön osuneen oikeaan arvauksessaan. Niin, hän oli kateellinen Rasmukselle, sillä tämä oli saanut rakastaa oikeasti Adaa, ei vain haaveilla. Adalmiina katseli, seinään nojaten, miettivää ystäväänsä, jonka kaikki tunteet kuvastuivat kasvoilta. Äkkiä Adaan iski paniikki, entä jos Florian nyt tämän takia lähtisi, sitä hän ei kestäisi. Oli pakko kysyä.  ”Flor? Sanoinko mä jotain väärää? Ethän sä jätä mua yksin nyt?” 

Yllättäen Florian painoi kätensä Adalmiinan kummallekin puolelle ja katsoi tyttöön vakavana. Poika vaikutti hyvin eksyneeltä ja kiihtyneeltä sillä hetkellä, vaikka yleensä Florian oli itse varmuus ja rauhallisuus. Florianin sisällä myrskysi, hän yritti taistella tunteitaan vastaan mutta oli häviämässä kamppailua. ”Jätä sua?  Mä en ikinä jättäisi sua, sillä mä rakastan sua, Adalmiina. Niin paljon, etten kohta välitä mistään seurauksista. ”Florian kuiskasi karheasti.

Ja Florian hävisi lopullisesti taistelun itseään vastaan. Poika hipaisi ensin huulillaan Adan huulia kevyesti, sitten hän painoi huulensa uudestaan Adan huulia vasten ja suuteli tyttöä pehmeästi. Ada tunsi pojan lämmön itseään vasten ja kietoi kätensä paremmin toisen kaulaan, pysyäkseen pystyssä. Suudelma sai Adan uppoamaan, jonnekin ruusunpunaiseen pilveen, jossa oli vain hän ja Florian.

Ada antoi pojan riisua hänet, suudella uudestaan. Florianin kädet olivat lämpimät ja tutkivat innokkaasti Adan kylkiä, selkää, aina löytäen uuden kohdan jota koskettaa. Adalmiina tunnusteli käsillään toisen lämmintä selkää, Florian mumisi tukahtuneesti jotain Adan kaulaan. Kummallakin oli vaikeuksia hengittää toisen läheisyydessä. Florian halusi Adan itselleen, seurauksista välittämättä.

Florian nosti Adan syliinsä ja kantoi sängylle. Hän painoi Adan hellästi alas ja suuteli tyttöä pitkään, kaipaavasti ja rakastavasti. Adasta tuntui, että maailmaan mahtui sillä hetkellä vain Florianin pehmeät huulet ja hän kaipasi niiden kosketusta.

 ”Anna mun näyttää, miten paljon mä rakastan sua.” Florian kuiskasi Adan korvaan. Ada nyökkäsi ja Florian hymyili.Ja näytti sitten miten paljon Adaa rakasti. Miten paljon hän oli kaivannut koskettaa, tutkia ja tunnustella. Rakastaa Adaa. Florian suuteli Adaa yhä uudestaan ja veti tämän mukanaan jonnekin pumpuliin, eikä Adalmiina olisi voinut olla sillä hetkellä onnellisempi.

Florian ja Ada makasivat sängyllä, tunnemyrskyn jälkitunnelmissa. Adalmiina huokasi. Mitä nyt kävisi? ”Mitä huokaat?” Florian kysyikin. ”Mietin vaan, että mitä nyt sitten käy?” Ada huokasi uudestaan ääneen. Florian silitti hiljaa Adan poskea ja antoi suukon tytön nenänpäähän. ”En tiedä, mutta ei murehdita sitä nyt.”  Florian sanoi ja veti Adaa vielä lähemmäksi itseään. ”Rakastan sua, Ada. Enkä aio enää koskaan päästää susta irti.” Florian kuiskasi hiljaa. ”Älä päästäkään. Ikinä. Lupaa se.” Ada huokasi ja painautui ihan kiinni Florianiin. ”Mä lupaan.”

Florian katseli vielä pitkään Adaa ja Ada häntä. Toisen lähellä oli hyvä olla, sanoja ei tarvittu. Viimein Adalmiina nukahti huokaisten onnellisena ja pian Florian seurasi tyttöä unten maille.

Yö valtasi koko rauhallisen, nukkuvan Kukkajoenlaakson. Rakastunut pari nukkui sikeästi toistensa sylissä, tietämättä, että pian vasta-alkanut onni olisi uhattuna.

**********Osan 1 loppu***********

Tällä kertaa tämä oli tässä ;)

Tämä kaksiosainen on varmasti pisimpiä mitä olen tehnyt, mutta halusin kertoa kaikista, ettei jää pimentoon. 

Kommenttia voi tuttuun tapaan jättää lootaan, kaikki luetaan kyllä ja ne piristävät päivääni suunnattomasti. (Etenkin, kun loma loppuu tänään...)

Ensi osassa sitten nähdään hiukan lisää nuorten elämästä ja lopuksi huitaistaan yliopistoa kohti ;) Ja saamme myös nähdä kolmannen sukupolven ensimmäisen edustajan ;D 

♥ vupii

Ekstrakuvat:

 Rasmus on aika moni-ilmeinen ;)

 Heidi ja Alina

 Johan, Tina ja Varg

 Fred

 Näiden kohtausta oli sitten mukava kirjoittaa, heh ;D

 Erikin ulkonäkö oli vähän erilainen, koska onnistuin poistamaan pojan hiukset, joten piti vähän tuunailla.

 Jostain syystä tuo koulutontti jumii niin, että kaikki kutsumani simit ovat siellä aina paikalla.... Nämä saivat nyt valitettavasti istua luokassa, kun eivät kuviin kuuluneet...

 Lentosuukko teille, tuplana :)

 Jeeh, en muistanutkaan että Aaron hohtaa aina tanssiessaan ja soittaessaan. Tässä läpsytanssia tanssimassa :)

Tässä näette Florianin uudet vaatteet.... ;)

Aaron ei missään vaiheessa oikeasti muuttanut Alin taloon, vieraili vain ja joi sitten vierailun päätyttyä antivampiriinia. Sitä on onneksi mulla ihan ostovalikossa ostettavana ;)

Ihana kuva :)

 Näiden kohtauksia on myös kiva kirjoittaa ja kuvata, söpö pari ;)

 Rasmus ja Ada ;) Ilmeisesti pelillä oli jotain Adan raskautta vastaan, sillä se jumahti kolme kertaa tätä kuvatessa...

Florian ja Aaron pääsivät kokkikerhoon ;)

********************