17. Kotiinpaluu

Tässäpä teille vallan uunituore osanen :) Lukuiloa !

**************************

Lukumusiikki: Within Temptation - A Demon's Fate

Julian hengitteli raikasta ja kylmää syysilmaa keuhkoihinsa. Linnan ilma oli aina niin kostean tunkkaista, että oli välillä pakko päästä ulos. Muutenkin Julian kaipasi rauhaa ja tilaa omille ajatuksilleen. Arvid eli Al, oli muuttunut viime aikoina hyvin omituiseksi.

 Vanhus messusi alttariensa kanssa päivittäin monta tuntia ja Julian oli hivenen huolissaan, vaikka he eivät olleetkaan mitään sydänystäviä olivat he jo pitäneet yhtä sata vuotta. Arvid oli aina ollut teräväpäinen ja jossain määrin maltillinen suunnitelmissaan mutta nyt Julianista tuntui, että kosto Mansikkaojille oli ainut mitä vanha vampyyri enää halusi.

Vanhusta ei kiinnostanut enää Aaronkaan. Fred oli saanut vapaat kädet huolehtia Aaronista miten parhaiten näki, kun ei toista voinut vapauteenkaan päästää. Miksi Al ei antanut vain käskyä tappaa Aaron sitä Julian ei ymmärtänyt. Ehkä vanhusta pidätteli joku pelko, jonkun pelko, pelko jostain mitä hän saattaisi suututtaa jos tappaisi Aaronin. Mansikkaojilla oli kuitenkin sellaisia taustajoukkoja, joiden mahti voittaisi Alin demoniystävätkin. Käyttäisivätkö nämä kuitenkaan sitä Aliin tai häneen, sitä Julian ei tiennyt.

Oli miten vain niin kosto Mansikkaojille ajoi Arvidia eteenpäin. Taloon oli saapunut jopa muutama Mestarin palkollinen auttamaan. Julian tunsi hyvin nämä apurit, he olivat metsästäneet usein yhdessä ja täyttäneet Mestarin antamia tehtäviä. Vlad ja Gene olivat raakoja ja säälimättömiä, omatuntoa vailla olevia palkkasotureita, niin kuin Julian itsekin.

Talosta kuului vaimeita ääniä ja Julianin ajatukset kääntyivät taas Aaroniin ja tämän siskoon. Al oli sataprosenttisen varma, että Adalmiina ystävineen ja auttajineen tulisi pelastamaan veljensä. Al oli puhunut pitkään sisarusrakkaudesta ja siitä kuinka se auttaisi heidän pyrkimyksiään.  Julian ei pitänyt Aaronista. Tämä oli liian itsevarma pelastumisestaan, ei suostunut mihinkään, vietti aikaa vain Fredin kanssa huoneessaan.



Julian tuhahti turhautuneesti, Aaron oli pilannut myös Fredin. Nuori vampyyri oli nykyään kaikki vapaahetkensä Aaronin luona ja joskus, joskus Julian arveli näkevänsä Fredin katseessa jotakin muutakin kuin ystävyyttä Aaronia kohtaan. Katseen Julian oli nähnyt ennenkin, silloin kun hän oli riistänyt Elizan Frediltä. Hän tiesi, että Fred janosi kostoa mutta hän oli tuplasti vahvempi nuorta vampyyriä, eikä hänelle tuottaisi vaikeuksia lähettää Frediä rakkaansa seuraan.

Aaronin ja Fredin ajatteleminen toi mieleen Adalmiinan. Se nokkava tyttö kävi Julianin hermoille. Miten vain hän uhkaili heitä, oli tällä aina nenäkäs vastaus valmiina. Julian nauttisi kun saisi iskeä hampaansa Adalmiinan kaulaan, huviteltuaan ensin hetken tämän pelolla. Hän halusi nähdä pelkoa Adalmiinan silmissä. Suojelijat olivat myös ärsyttäviä, Julian muisti vielä miten nenäkkäästi Florian oli häntä kohdellut metsässä silloin vuosia sitten. Poika oli vahva ja voimakas, mutta tämän rakkaus Adalmiinan heikensi häntä. Floriania Julian ei uskaltaisi tappaa, mutta satuttamalla Adalmiinaa, hän saisi kostettua myös Florianille.

Adalmiinalla oli toinenkin rakastettu, Julian tiesi sen. Julian oli ollut varjoissa katselemassa ja tarkkailemassa Adalmiinan asuntolaa, kun yhtäkkiä Adalmiina oli astellut ulos Rasmuksen kanssa. Julian muisti Rasmuksen hyvin, se rääpäle, se petturi. Jos Rasmus olisi toiminut niin kuin oli määrätty, hänen ei tarvitsisi enää kestää Alin outoja mielenoikkuja ja pahenevaa kostonhimoa, mikä sumensi tämän järjen. Rasmus. Julian kiristeli hampaitaan tuohduksissaan. Rasmus muistutti paljon isäänsä, yhtä hyvä ja oikeamielinen, yhtä typerä, Julian tuhahti halveksuvasti. Rasmus tulisi varmasti muiden mukana ja silloin hän voisi vihdoin tehdä tästä selvää.



”Mitä täällä oikein noin ankarasti mietitään?” kuului pehmeä, lämmin ääni äkkiä kysyvän jostain pimeydestä.  Julian hätkähti, tuota ääntä hän ei ollut kuullut vuosiin. Ääni toi muistoja Julianin mieleen ja vino hymy kohosi miehen kasvoille. ”Belladonna?” Julian sanoi pehmeän kysyvästi. Piha oli kuitenkin hiljainen mutta Julian vaistosi silti jonkun toisen olennon läsnäolon vaikka tämä ei näyttäytynytkään heti.

Julian nojasi seinään ja odotti, hymy edelleen huulillaan. Belladonna. Julianin mieleen iskeytyi kuva heidän edellisestä tapaamisestaan jokunen vuosi sitten. Belladonna oli ainut olento , joka sai Julianin tuntemaan jotakin muuta kuin vihaa ja julmuuksia. Belladonna oli ainoa, joka tunsi hänet hyvin, hänen ainut todellinen ystävänsä, hänen rakastettunsa.

”Et ole muuttunut, Julian.” ääni jatkoi ,pian tumma hahmo astui esiin pihanurkan pimeydestä. Julian siristi silmiään rapinan ja äänen suuntaan. Hahmo oli solakka ja liikkui pehmeästi. Kevyesti, lähes äänettömästi Belladonna liukui Julianin luokse.

”Pitkästä aikaa, Belladonna. Mikä suo minulle tämän kunnian?” Julian sanoi kynttilälyhdyn valon paljastaessa kauniit kasvot.  Julian otti Belladonnan käden omaansa ja suuteli sitä kevyesti. ”Hölmö.” Belladonna sihahti mutta Julian tiesi miten mielissään toinen kuitenkin oli eleestä, kyllä hän tunsi tämän tarpeeksi hyvin.

”Mestari lähetti minut tänne.” Belladonna sanoi. ”Varoittamaan uhkaavasta vaarasta.” Julianin kasvoille levisi kummastunut ilme. Mikä vaara heitä nyt täällä uhkaisi? ”Arvid ei ole enää Mestarin suojeluksessa, hänen kostonsa Mansikkaojille ei enää liikuta veljeäni. On syntynyt jo kolmas polvi Mansikkaojien sukuun ja siihen poikaan me keskitämme tästä lähin kaikki suunnitelmamme. ”Belladonna selitti ja painautui samalla lähemmäksi Juliania. ”Veljeni haluaa kuitenkin varoittaa sinua, siksi olen täällä. Se tyttö liittolaisineen tulee tuhoamaan Arvidin, etkä sinä saa puuttua siihen millään tavalla. Ukko kärsiköön virheistään. ” nainen jatkoi.

”Entäs muut?” Julian kysyi. ”Vladilla ja Genellä on omat ohjeensa selviytymiseen, mutta mitä tulee sinuun, niin sinulle on varattuna ihan oma erikoinen suunnitelma. Mansikkaojien pitää luulla, että sinä olet kuollut, joten jossain vaiheessa sinun on luovutettava. ” Belladonna selitti. ”Miten, Miksi?” Julian sai ihmeteltyä väliin, ennekuin Belladonna jatkoi.

 ”Sinun täytyy juoda minusta, Julian. Olet tehnyt sen kerran ennenkin , sen pitäisi olla helppoa. Vereni yhdistettynä sinun vereesi, tekee sinusta kuolemattoman. Olet kuitenkin vielä haavoittuvainen, mutta sen sijaan, että kuolisit, sinä vain vaivut todella syvään tajuttomuuden tilaan, siitä sinut voi herättää vain Mestari. ”

”En halua tehdä sitä Belladonna.” Julian sanoi epävarmana. ”En ehkä pysty lopettamaan ajoissa.” vaalea vampyyri sanoi epäröiden.  Belladonna nauroi matalaa, miellyttävää nauruaan. ”Ei hätää, rakkaani, veljeni juotti minulle juomaa, joka lisäsi vereni taikaa mutta antoi minulle myös voimaa, työntää sinut pois kun on aika. ” Belladonna sanoi melkein kehräten, tavalla, joka sai Julianin ihokarvat nousemaan pystyyn.

”No, jos olet kerran varma ja veljesikin on sitä mieltä.” Julian sanoi hymyillen ja veti Belladonnan lähemmäksi itseään. Makea, mausteinen tuoksu täytti kaikki Julianin aistit ja hiukan huumasi tätä. Belladonna kietoi kätensä Julianin ympärille ja paljasti kaulansa.

Julianin silmät välähtivät vaarallisesti ja tämä paljasti hampaansa. Julian laski huulensa Belladonnan kaulalle ja upotti sitten hampaansa tämän kaulasuoneen.
Belladonnan veri syöksyi hänen elimistöönsä ja täytti sen huumaten miestä vain lisää ja hän halusi lisää, lisää tätä ihanuutta. Julian imi kovempaa, kiristi otettaan Belladonnasta.

Belladonnan veri vaikutti aina häneen samalla tavalla, huumaten, saaden hänet lähes järjiltään. Siksi hän oli epäröinyt tätä mutta nyt hän halusi vain lisää. Belladonnan hoikka vartalo taipui hänen käsiensä varaan ja tämä hymyili huumaantuneen näköisesti. Sen takia tämä oli aina vaarallista, kumpikaan ei osannut vastustaa sitä. Viimeksi oli käydä huonosti.

 ”Nyt riittää, rakkaani.” Belladonna sanoi ja työnsi Julianin äkkiä kauemmaksi itsestään. Julian löi selkänsä seinää vasten ja isku selvitti hiukan häntä Belladonnan veren lumouksesta. Jos Mestari ei olisi ollut vahvistanut siskoaan, olisi tämä ollut nyt kuollut.

Nyt kuitenkin Belladonna seisoi hyvin elävänä ja reippaana, Julianin edessä. Belladonna painoi kätensä kaulalleen ja mutisi muutaman sanan matalasti, Julianin hampaiden aiheuttamat haavat paranivat hetkessä. Julian pyyhki suupielensä ja katsoi naista vain lumoutuneena. ”Haluan esitellä sinulle jonkun, Julian.” Belladonna sanoi ja pyyhkäisi Julianin poskea.

Samassa pihan pimennosta astui esiin poika. Pojalla oli tummat hiukset ja tumma iho. Poika käveli hiukan epäröiden Belladonnan luokse ja katsahti naista nopeasti. ”Julian” Belladonna sanoi matalasti. ”Tässä on poikasi, Lucias.” Julian tuijotti poikaan suu ammollaan ja ällistyneenä. Hänen poikansa? Belladonna naurahti matalasti. ”Sano isällesi päivää, Lucias.” tämä kehotti ja tönäisi poikaa hiukan eteenpäin.

”Hauska tavata teitä, isä.” Lucias sanoi kohteliaasti. Julian kyykistyi hiukan ja katseli poikaansa silmiin. Julian pörrötti pojan hiuksia ja oli edelleen aivan sanaton koko asiasta. Ei hän ollut voinut kuvitellakaan, että hänellä olisi poika.

Äkkiä pienet, kapeat pojankädet kietoutuivat hänen kaulaansa. "Olen iloinen, että sain viimein tavata teidät isä. Äiti on kertonut teistä niin paljon." Pojankädet hänen kaulallaan kiristyivät tiukkaan halaukseen, johon hän kömpelösti vastasi.Julian tunsi jotain kutinaa siellä missä hänen huolella kovetettu sydämensä sijaitsi. Se oli hiukan hämmentävää, sillä tunteet olivat sellaisia, jotka hän oli oppinut syrjäyttämään.

 ”Menehän nyt leikkimään, Lucias.” Belladonna sanoi pehmeästi. ”Äiti keskustelee vielä isän kanssa hetkisen.” Lucias nyökkäsi ja juoksi takaisin pimeyteen leikkimään. Julian katseli pojan juoksua pää kallellaan. ”Enpä olisi sinusta uskonut, Julian. Sydämessäsi taitaa ollakin yksi hellä kohta.” Belladonna nauroi.

”Miten?” Julian sai kysytyksi. Belladonna naurahti ja astui askeleen eteenpäin, varmistettuaan ettei Lucias ollut missään lähistöillä. ”Miten nyt yleensä lapset saavat alkunsa? Kai muistat edellisen kerran, kun tapasimme? Sen, jonka jälkeen tollo veljeni lähetti sinut tänne pois luotani?” Belladonna sanoi ja kirskautti hampaitaan veljensä kohdalla.

Julian nyökkäsi ja mielikuvat Belladonnan alastomasta, kurvikkaasta vartalosta syöksyivät mieleen ja täyttivät ajatukset. ”Näköjään muistat.” Belladonna kehräsi ja toi kasvonsa lähelle Juliania. ”Aika verestää muistoja, rakkaani.” Belladonna kuiskasi ja suuteli Juliania.

Julian kiepautti Belladonnan vasten seinää ja katsoi tätä vakavana. ”Belladonna, veljesi kielsi meitä olemasta yhdessä. Lopetetaan vielä kun voimme.” Julian sanoi hengästyneenä. Belladonna huitaisi kädellään. ”Äh, kuka siitä ääliöstä välittää. Minä olen kaivannut sinua, Julian.” Belladonna sanoi ja naisen silmät lumosivat Julianin. Julian painoi uudestaan huulensa vasten Belladonnan huulia ja pian hän ei enää muuta ajatellutkaan, Belladonna oli lumonnut hänet taas mutta tällä kertaa Julian ei tahtonut herätä lumouksesta.

Kauempana leikkinyt Lucias näki talon kulmalta, kuinka hänen vanhempiensa vartalot kietoutuvat yhteen ja huulet kohtasivat toisensa uudelleen ja uudelleen. Lucias katseli pitkään vanhempiaan, niinkuin kaikki lapset, Luciaskin rakasti vanhempiaan ehdoitta.

Posket punottaen Lucias nojasi seinään. Hän tiesi, että tästä pitäisi kertoa Devon-enolle. Eno oli pyytänyt häntä kertomaan, jos asiat menisivät liian pitkälle Belladonnan ja Julianin välillä.Mutta sillä hetkellä Luciaksesta tuntui, ettei hän halunnut. Äiti oli selvästi onnellinen, eikä Lucias halunnut pilata äitinsä onnea. Ja jos Devon-eno saisi tietää tästä, voisi käydä niin, että hän menettäisi juuri tapaamansa isän.

Eikä Lucias halunnut niin käyvän, joten poika käänsi selkänsä parille ja meni jatkamaan leikkejään kauemmaksi.

*****************************
Lukumusiikki: Savage Garden - I want you

Adalmiina antoi ajatustensa vaeltaa istuessaan nukuttamassa vauvaa. Tyttö täyttäisi kohta kaksi kuukautta. Aika oli mennyt kuin siivillä valmistumisesta tähän iltaan. Adalmiina huokasi hiljaa, niin paljon kaikkea oli tapahtunut, piti hetki miettiä ja pohdiskella sitä kaikkea.

Hän ja Melina olivat iloinneet samanaikasista raskauksistaan ja viimeiset kuukauden asuntolassa olivat olleet opiskeluntäyteisiä. Adalmiinasta oli tuntunut, että jaksaminen oli ihan äärirajoilla ison mahan ja kaikkien raksauvaivojen kanssa mutta sitten viimen kaikki oli tehty.

He olivat pitäneet juhlat asuntolassa. Kaikilla oli hauskaa ja vieraat olivat viihtyneet pitkään. Adalmiina oli ollut ulkona haukkamaassa happea, selvitellyt ajatuksiaan ja nauttinut raikkaasta ilmasta. Sisältä oli kuulunut musiikin pauhu, eikä hän ollut kuullut askelien lähestyvän.

”Ada.” tuttu ääni oli sanonut hänen takanaan. Adalmiina oli kääntänyt päätään ja nähnyt Rasmuksen seisovan siinä vieressä. Tämä oli ilmestynyt siihen aivan yhtä yllättäen kuin aiemminkin. Adan sydämessä muljahti oudosti, eikä hän osannut hetkeen muuta kuin tuijottaa toista. Rasmus oli sykähdyttävän komea, se Adalmiinan piti myöntää.

He olivat istuneet kivelle vierekkäin. Ada oli kysynyt , mitä toinen oli puuhannut. Rasmus oli selittänyt poissaolonsa työkiireillä. He olivat jutelleen kaikenlaista talolle menoon liittyvästä, Adalmiina oli kertonut Petjasta lisää ja lopulta Rasmus oli sanonut jotain Adalmiinan sydäntä sykähdyttävää.

”Sä olet kaunis, Adalmiina. Hehkut oikein, äitiys pukee sua.” Rasmus oli sanonut ja katsonut häneen hiukan surumielisesti. Adalmiina oli jostain syystä heikottanut ja hän oli nojannut seinään hetken verran. Rasmus oli kuitenkin ollut nopeampi ja tullut hänen eteensä muutamalla harppauksella. Mies oli painanut kätensä seinään ja katsonut Adaa suoraan silmiin.

Adalmiina oli vastannut katseeseen häkeltymättä, oli ollut itsekin yllättynyt miten helppoa se oli ollut. Rasmuksen silmät olivat olleet hiukan surulliset mutta päällimmäisenä näkyi rakkaus Adalmiinaan. Ja kun Rasmus sitten oli suudellut häntä, hän oli vastannut suudelmaan samanveroisesti.

Se oli ollut viimeinen herätys niille kaikille tunteille, mitkä Adalmiina oli padonnut sisäänsä ja koettanut unohtaa. Myrskytuulen lailla ne olivat vallanneet paikkansa takaisin, syrjäyttämättä kuitenkaan muita tunteita.

Adalmiina oli seisonut Rasmuksen kanssa pitkään pihalla, sanakaan ei ollut sanottu, kumpikin tiesi tilanteen ja missä oltiin.Adalmiina oli nauttinut tuntiessaan Rasmuksen kädet ympärillään ja  tämän lämpimän ihon itseään vasten. Hän oli nauttinut toisen läheisyydestä ihan liikaa. Takaraivon pieni ääni oli jankuttanut koko ajan, että hän teki väärin, mutta Ada ei ollut välittänyt siitä.

 Rasmus oli viimein lähtenyt, kun Florianin ääni oli kuulunut sisältä ja tämä oli tullut Adaa etsimään. Adalla oli huono omatunto vieläkin, siitä ettei ollut kertonut Florianille tapahtuneesta, mutta mitään hän ei katunut. Se olisi tapahtunut enemmin tai myöhemmin kuitenkin, ei Ada mitään tunteilleen voinut. Hän rakasti yhä Floriania mutta yhtälailla Rasmusta.

He olivat asettuneet taloksi, kukin omiin koteihinsa. Florian ja Adalmiina Mansikkaojien taloon , Melina Lintusille ja Miska ja Erik löytäneet lähistöltä oman pikkuisen kodin. Suku piti edelleen tiiviisti yhtä ja Mansikkaojien isossa talossa  tai Lintusilla oli lähes aina vierailulla joku sukulainen.

Petja oli onnessaan saadessaan heidät takaisin kotiin pysyvästi. Ensin poika oli kapinoinut pitkää poissaoloa vastaan, kiukkuilemalla kovasti varsinkin Adalle, eikä ollut suostunut olemaan kenenkään muun kuin Riken kanssa. Isoisä oli Petjalle tärkeä. Päivien ja viikkojen kuluessaoli poika pikkuhiljaa rauhoittunut. Naapurin  Artusta oli paljon apua siinä, pojat leikkivät yhdessä joka päivä ja perheet viettivät paljon aikaa keskenään.

Sitten eräänä syksyn todella sateisena päivänä vauva oli päättänyt syntyä. Florian oli vienyt hänet sairaalaan missä todella pitkän ja hikisen, leikkaukseen päätyneen, urakan päätteeksi Adan syliin oli laskettu pieni käärö

He olivat onneet onnellisia ja helpottuneita, hiukan pelokkaita miten hoitaminen sujuisi, mutta onnellisia kuitenkin. Petjakin oli pian tottunut pikkusisarukseensa.

Pian vauvan syntymän jälkeen syntyi Melinan ja Aaronin vauva ja suku iloitsi jälleen yhdestä uudesta jäsenestä. Melina oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, ainut mitä kaipaisi oli Aaron. Eveliina ja Max tekivät kaikkensa, että Melinalla olisi hyvä olla ja auttoivat tytärtään vauvan hoidossa.

Miska ja Erik olivat pitäneet pienet häät omalla takapihallaan. Paikalla olivat vain lähimmät sukulaiset. Tilaisuus oli ollut kaunis ja lämminhenkinen ja Adalmiinan mielestä Miska ja Erik olivat näyttäneet aidosti onnellisilta.

Eveliina ja Maxkin olivat olleet ihan onnellisia poikansa puolesta vaikka vanhemmilla, varsinkin Maxilla, oli ollut aluksi vaikeuksia hyväksyä Erikin suhdetta poikaansa. Miska ja Erik olivat laittaneet myös adoptiohakemuksen vireille ja odottelivat vastausta.

Rasmuskin oli vihdoin käynyt katsomassa Petjaa. Tilanne oli ollut ihan lämminhenkinen vaikka Florian olikin näyttänyt hiukan kärttyiseltä. Rasmusta oli selvästi hiukan jännittänyt mutta pian tunnelma oli vapautunut hiukan. Florian oli kyllä ollut huonolla tuulella koko ajan. Rasmus ja Florian eivät tulleet toimeen keskenään, vieläkään.

Petja oli aluksi arastellut isäänsä mutta pian he olivat tulleet toimeen , kuin vanhat ystävät. Adalmiina oli ollut yllättynyt, miten luontevasti Rasmus oli leikkinyt poikansa kanssa. Petja oli halunnut näyttää kaikki lelunsa ja taitonsa isälleen, joten vierailu oli kestänyt aika kauan. Rasmuksen kanssa oli sovittu, että Petja viettäisi kaksi viikonloppua kuukaudesta Rasmuksen luona.

Adalmiina huokasi, Petjan hakutilanteet olivat olleet alusta asti vaikeita. Florian ei oikein mielellään hoitanut niitä ja usein ne jäivät Adalmiinan harteille.

 Vaikka mitään ei tapahtunut, kun Petja oli siinä vieressä koko ajan hyörimässä, oli tuskallista nähdä toisen silmien rakastava katse, voimatta koskettaa tai halata.

Petja oli aina yhtä innoissaan lähdössä isänsä mukaan ja Adalmiina jäi usein hiukan haikein mielin vilkuttamaan lähtijöille. Rasmus oli vaihtanut asuntoa, muuttanut hiukan lähemmäksi poikaansa ja myös vähän parempaan asuntoon.

Silti Ada joka kerta toivoi, että olisi voinut lähteä Petjan mukaan. Hän olisi halunnut viettää aikaa myös Rasmuksen kanssa mutta tässä tilanteessa se ei ollut mahdollista. Hän olisi halunnut nähdä , olla vieressä, kun isä ja poika viettivät yhdessä aikaa. Olla perhe, edes hetken.

Usein Adalmiina käveli iltalenkillään Rasmuksen asunnon ohitse, usein ikkunat olivat pimeinä, mutta joskus hän näki vilauksen miehestä.Adalmiinasta tuntui, että sydämen toinen puoli käpristyi aina tuskasta, kun hän ajatteli Rasmusta. Oli vaikeaa tasapainoilla tunteidensa kanssa.

Sitten oli ollut Petjan syntymäpäivät ja poika oli aloittanut esikoulun.Synttäreille oli kutsuttu myös isovanhemmat ja Inga ja Nestori sekä Lintuset. Suku piti yhtä ja kaikilla oli keskenään läheiset välit.
Adalmiinaa harmitti, ettei Rasmus voinut osallistua juhliin, mutta tämä ja Florian eivät kertakaikkiaan tulleet toimeen keskenään. Rasmus oli sanonut juhlivansa synttäreitä sitten pojan kanssa kahdestaan myöhemmin.

Naapurin Arttu leikki edelleen heillä päivittäin tai sitten pojat olivat Blackbulleilla. Joskus Petja otti Riken mukaansa, sillä Rikke viihtyi myös Blackbullien talossa hyvin, jutellen Artun isän kanssa.Pojat pelasivat palloa tai vain juttelivat. Petja houkutteli Artun usein mukaansa jonnekin ja joskus pojat olivat karanneet kaupungille kahdestaan, Petjan ehdotuksesta tietenkin. Petja oli kaksikon toiminta ja Arttu tiimin aivot.

Petja ja Arttu olivat parhaat ystävät, aina yhdessä. He jakoivat keskenään kaikki salaisuudet ja kertoivat toisilleen kaikenlaista. Ystävykset olivat menneet samalle luokalle, joten koulussakin parivaljakko piti yhtä. Arttu oli luonteeltaan rauhallinen ja harkitseva. Hän tasapainotti hiukan Petjan räiskyvämpää puolta ja satunnaista ajattelemattomuutta.

 Joskus Petja vietti aikaa myös yksinään, takapihan pienessä metsikössä. Poika tapasi istua siellä joskus tunteja, eikä Adalmiina tiennyt mikä siellä niin poikaa kiinnosti. Petja itse sanoi tutkivansa luontoa, puhaltelevansa saippuakuplia tai vain haaveilevansa mutta Adalmiina vaistosi, ettei poika ihan puhunut totta.

Metsä oli hyvin pieni mutta aika tiheä. Adalmiina oli käynyt siellä monesti, eikä ollut huomannut mitään erikoista. Silti hänellä oli sellainen tunne, ettei siellä kaikki ollut kohdallaan. Hänen piti kysyä Filipiltä asiasta ja siitä kuka hänen lapsistaan saisi Suojelijan. Mutta kaikenlaiset kiireet olivat haudanneen asian aina unohduksiin.

Floriankin oli käynyt aukiolla mutta hänkään ei ollut huomannut mitään erityistä. Florian oli sanonut, että asia saattoi liittyä seuraavan sukupolven tehtävään, jolloin he eivät voineet tai saaneet vaikuttaa asiaan.

Ada havahtui ajatuksistaan tytön uniseen inahdukseen. Adalmiina hieroi otsaansa kädellään, miksi hänen sydämensä piti olla näin jakautunut? Miksei hän osannut päättää? Ei voinut päättää? Adalmiina ei halunnut luopua kummastakaan, mutta näin ei voinut kauaa jatkaa.

***********************
Lukumusiikki: Savage Garden - Promises

Vanha talo seisoi pimeässä, hiljaisena ja uhkaavana. Talo oli sellainen, jonka paikalliset kiersivät kaukaa. Siellä huhuttiin asuvan kaikenlaisia outoja olentoja, joista kuuli vain taruissa. Taloa suojasi korkea kuusiaita ja vain rohkeimmat uskalikot olivat käyneet talon pihalla, päivänvalossa tosin.

Nyt kuitenkin talon sisällä oli elämää. Julian soitti pianoa, musiikki rauhoitti hänen hermojaan. Arvid teki iänikuisia kokeitaan, jossakin lukuisissa tutkimushuoneissaan ja muut olivat omissa puuhissaan. Vlad ja Gene pelasivat korttia keittiössä ja Aaron ja Fred olivat yläkerrassa.

Julian antoi sormiensa liukua koskettimilla surumielisen kappaleen tahtiin. Belladonnan käynnin jälkeen hän oli ollut hermostunut, hänen pitäisi siis kuolla ja sitten taas herätä henkiin. Julian ei ollut innostunut kokeilemaan miltä kuoleminen tuntuisi, ja entäs sitten jos Mestarin loitsu ei toimisi ja hän jäisi kuolleeksi. Julian pudisti päätään, parempi olla ajattelematta liikoja. Mestari oli antanut hänelle kuitenkin vielä tilaisuuden. Yhtä hyvin Mestari olisi voinut antaa hänen kuolla, sen verran pahasti hän oli rikkonut eräitä sääntöjä langetessaan Belladonnan syliin.

Julian havahtui yläkerrasta tulvivaan meluun, Mitä ihmettä ne kaksi puuhasivat siellä ylhäällä? Julian haki keittiöstä luudan ja kolisti sillä kattoa niin että kivet kolkkuivat. Meteli vaimeni mutta ei loppunut. Julian huokaisi , hieroen niskaansa ja meni jatkamaan soittoaan.

Yläkerrassa Aaron ja Fred nauraa räkättivät tornihuoneen lattialla täyttä päätä. Fred oli jostain löytänyt sellaista vahvaa viiniä ja muita juomia, jotka imeytyivät  myös vampyyrin verenkiertoon ja he alkoivat olla jo aika humalassa. Aaron nojasi tuoliin ja Fred makoili lattialla.

 Kumpikin siemaili lasistaan ja välillä he nauroivat katketakseen toistensa päättömille jutuille. Musiikki soi kovalla vieläkin vaikka, Julianin luudan kolistelun jälkeen, he olivat pienentäneet sitä.

Aaron tarkensi harittavaa katsettaan Frediin. ”Fred…” Aaron sammalsi hieman silmät harittaen. ”En ole koskaan kiittänyt sua tästä kaikesta.” Aaron sanoi ja lopetti jo hiukan selkeämmällä äänellä.

Fred tuli hänen viereensä ja Aaron nojautui ystäväänsä vasten. Fred tuntui lämpimältä ja turvalliselta, tornin viileässä ilmassa. Fred hymyili. ”Ei se mitään, ihan mielelläni sen tein. Parempi näin, kuin antaa Julianin käsitellä sua.” Fred puuskahti. Aaron katsahti ystäväänsä, tämän silmistä heijastui muisto vuosikymmenien takaisesta tapahtumasta.

Aaron kurotti ja kosketti ystävänsä kättä. ”Mä olen pahoillani, Fred. Julian on inhottava, kyllä se vielä saa palkkansa kaikesta mitä on tehnyt.”  Aaron lohdutti toista. Fred huokasi tukahtuneesti. ”Mä päätin silloin , että se ei enää vahingoita yhtäkään mulle läheistä ihmistä tai muutakaan. Onneksi se ei ole vahingoittanut sua ensimmäisten päivien jälkeen.” Fred tuhahti.

”Mä arvostan kaikkea mitä olet tehnyt mun puolesta, Fred. Ilman sua en olisi pärjännyt näin pitkään. Sä olet mun Prinssi Rohkea.” Aaron sanoi hymyillen. ” En kyllä ole mikään prinsessa, mutta kiitokset suojelusta, rakas prinssi.” Aaron jatkoi vielä leikkiään. Fred lähti leikkiin mukaan. ”Eipä kestä, arvon prinsessa.” Fred sanoi kohteliaasti ja moiskautti liioitellun suukon Aaronin kädelle. Naurunpurskahdukset täyttävit huoneen.

Pitkän ajan kuluttua, pahin heikotus ja tahattomat naurunpurskaukset olivat helpottaneet, Fred ja Aaron makoilevat vielä lattialla jutellen. ”Mä pääsen toivottavasti pian pois täältä Fred.” Aaron sanoi. ”Mun tulee ikävä sua.” Aaron jatkoi samaan henkäisyyn. Fred käänsi katsettaan niin, että saattoi nähdä Aaronin kasvot ja silmät. ”Munkin tulee ikävä sua ja toivottavasti en kuole siinä hötäkässä.” Fred naurahti kuivasti. Aaronin kasvot muuttuivat huolestuneeksi, se olisi kamalaa. Miten hän saisi Adalle tiedon, ettei Frediä saisi vahingoittaa?

Fred näki huolen ystävänsä kasvoilla. ”Älä huoli, kyllä mä pärjään. Pääasia, että sä pääset täältä pois. ”Fred sanoi lohduttaen. ”Kuule, Fred.” Aaron sanoi asiaa hetken mietittyään. ”Mä en tiedä voinko olla ilman sua tuolla.” Aaron sanoi viittilöiden ulos. ”Niin?” Fred vastasi ymmällään, ymmärtämättä mitä toinen nyt yritti selittää.

Aaron huokasi. ”Mä mietin, että jos tulisit meidän mukaan? Adalmiinalla on varmasti sitä vampyyrin vasta-ainetta sullekin, sopeuduttaisiin ihmisten elämään yhdessä.” Aaron sanoi ja katsoi kysyvänä Frediin. ”En… En mä tiedä, Aaron. Olen ollut niin pitkään jo vampyyrina, en tiedä osaanko olla tavallinen.” Fred sanoi epäillen. ”Kyllä sä osaat!” Aaron huitaisi kädellään.” Ja onhan sulla mut.”

Fred nousi ylös ja haroi epätietoisena hiuksiaan. ”En tiedä. Entäs jos muut vie sun ajan, etkä ehdi olla mun kanssa. Mitä mä sitten teen? En osaa olla ihminen ilman sua. Ei tämä ole hyvä idea.” Fred tuhahti ja nojasi seinään. ”Kyllä sä osaat, me pärjätään yhdessä. Mä tiedän, että sulla on sydän vielä tallella, Fred. Kuuntele sitä.” Aaron aneli. Fredin olkapäät laskivat vähän mutta toinen kuitenkin huokaisi syvään epätoivoisena.

Äkillisestä mielenjohteesta  Aaron harppasi Fredin luokse. Aaron kietoi kätensä Fredin ympärille halaukseen ja rutisti tätä hätäisesti, painaen leukansa Fredin olkaa vasten. ”Fred, en tiedä voinko elää ilman sua enää. Tule mun mukaan?” Aaron aneli hiljaisella äänellä ja samassa muutama kyynel tipahti Fredin kädelle.

Fred kääntyi ympäri, yllättyneenä, erilaisten tunteiden myllertäessä hänen sisällään. Kukaan ei koskaan ollut vuodattanut yhtäkään kyyneltä hänen vuokseen. Ei kukaan. Ja nyt Aaron seisoi siinä, kyyneleitä silmissään ja surullisena. Fredin sydämen täytti lämpöinen tunne, jota oli vaikea määritellä.

Fred otti Aaronin käden omaansa ja katseli tätä hymyillen. ”Aaron… Älä itke. Kyllä kaikki järjestyy. Ja kyllä mä tiedän, että mulla on vielä sydän tallella, koska sä olet siellä." Fred lopetti ja painoi Aaronin käden rintaansa vasten. 

**********************
Lukumusiikki: Gloriana - Come and Save me

Florian, Adalmiina ja Rasmus seisoivat tavallisen näköisen talon edessä. Talo oli ehkä tavallinen mutta sen asukas ei. He olivat menossa Ivanin luokse tekemään viimeisen suunnitelman Aaronin pelastamiseksi.

 Pitkän harkinnan jälkeen oli päädytty jättämään Melina, Miska ja Erik pois pelastussuunnitelmasta. Florian ja Filip eivät voineen suojella kaikkia, ainoastaan Adaa. Rasmus taas osaisi huolehtia itsestään.

Adalmiina seisoi miesten välissä ja aisti kummastakin lähtevän ärtyneisyyden. Rasmus ja Florian eivät vain voineet sietää toisiaan ja se oli Adalmiinan syytä. Kumpikin rakasti Adalmiinaa, tahtoi tämän itselleen. Kun nyt Aaron saataisiin pelastettua, voisi Adalmiina keskittyä kunnolla kolmiodraamansa hoitamiseen. Miten hän asian ratkaisisi, sitä hän ei tiennyt.

Filip avasi oven ja kutsui heidät sisään. Yhdessä he astuivat sisälle, melko vaatimattomasti kalustettuun avaraan asuntoon. Ivan istui olohuoneessa jo odottamassa. 

”Tervetuloa! Mukavaa, että pääsitte tulemaan. Tehkää olonne mukavaksi ja sitten aloitetaan.” Ivan tervehti ja virnisti iloisesti.

Adalmiina istui sohvalle ja Florian istui hänen viereensä. Rasmus istahti Adalmiina toiselle puolelle ja jostain syystä Adaa alkoi naurattaa koko tilanne. Ivankin vilkaisi kulmaansa kohottaen sohvalla istuvaa kolmikkoa. 

Filip haki itselleen tuolin ja istui Ivanin viereen. Adalmiina piti tuosta vaaleasta, arvoituksellisesta miehestä. Ihan tavallinen Ivan ei  ollut muttei tämä ollut vaarallinenkaan. Ivanin oikea henkilöllisyys oli edelleen heiltä peitossa vaikka Filipiltä olikin lipsahtanut, että Ivan tunsi hyvin, todella hyvin, heidän vastustajansa ja olisi heidän valttikorttinsa.

Rasmus katseli sohvalta Ivania ihmeissään, hänen mielestään Ivan muistutti häntä jostakin, jostakin joka pitäisi olla tuttua, mutta ei tullut nyt mieleen. Ivan oli jotenkin tutunnäköinen, vaikka Rasmus oli varma, ettei ollut tavannut häntä aiemmin.

Aivan kuin Ivan olisi lukenut Rasmuksen ajatukset, sillä tämä katsoi seuraavaksi ihan suoraan Rasmusta kohti. Hymyillen, Ivan iski silmää Rasmukselle, kuin heillä olisi ollut joku yhteinen salaisuus. 

Sitten tämä käänsi katseensa Adalmiinaan.”No niin aloitetaan sitten.” Ivan naurahti. ”Meillä on pitkä ilta edessä.”

Pian huoneen täytti puheensorina, erilaiset ehdotukset talolle menosta, miten Aaron saataisiin sieltä ulos ehjänä ja mitä kaikkea piti ottaa huomioon. Lopulta , tuntien kuluttua, kun kaikki oli melkein suunniteltu, Ivan pyysi Adalmiinan mukaansa hetkeksi. Muut olivat hiukan ihmeissään, mutta Filip oli sanonut, että se oli välttämätöntä, että Adalmiina suoriutuisi tehtävästään. Ivan tiesi jotain, mitä muut eivät.

*******************

Epilogi: 

Sillä välin Mansikkaojien talon takan olevassa pienessä metsikössä. 

"Petjaa.... Tuuuuleee.....Petjaa...."

*******************************

Ivanin salaisuudet selviää sitten ensi osassa ;) Ja Aaron saadaan vihdoin pelastettua ;) 

Aaronin ja Melinan vauva, ei ehtinyt valitettavasti vielä tähän osaan, sillä sekä Ada että Melina saivat kummatkin jostain syystä keskenmenon ja jouduin hankkimaan tytöt uudelleen raskaaksi.

Saatte pian luettavaksenne Miska ja Erik ekstran ;) 

Kommentointi on aina suotavaa ja piristää mieltäni suunnattomasti ♥

Mutta sitä ennen tässä muutama sattumus ja ylimääräinen kuva: 

 Petja, paljon isänsä näköinen....

 Vähän tuunattuna

 Älysöpö tapaus ♥

 ja jos ette osan lopusta arvanneet, niin Petja on kolmannen sukupolven perijä eli saa Suojelijan ;) 

 Herra Vihreä, Mansujen hovimestari.

 Voi...Kyllä harmitti muakin...

 Arttu

 ♥

 Rasmus ei pidä oikeasti Florianista yhtään....

 toinen kerta toden sanoo

 Herra Salaperäinen ja tyttöystävä (raskaana oleva...) ja Ivan on romantiikka sim....

 Filip ja Tiia

 Kenenkän tyttösiä arvelette näiden olevan?

 Fred raukka sekosi kesken kuvausten, kun tontille saapunut Aaron ei ollutkaan vampyyri ;)

 :D

 Julian ja Belladonna

Lucias

Belladonna

**********************
Hei sinä !
 :D Ethän unohda kirjoittaa pientä kommenttia tuohon alas? 

♥ Vupii