LC Mansikkaoja: osat 1-10

Sen enempiä höpöttämättä, osa 10 ! Toivottavasti se on odotuksen arvoinen...

*********************

Eveliina seisoi huoneessa pieni vauva käsivarsillaan. Mielikuvat edeltävistä päivistä olivat hataria, eikä Eve edes uskaltanut muistella niitä kunnolla. Hän muisti vain sen kauhean puhelun .

Sairaalassa Eveliina oli herännyt ja joutunut saman tien kiireelliseen leikkaukseen. Lääkärien ripeä toiminta oli pelastanut sekä Even että vauvan hengen. Vauva oli pienehkö mutta muuten terve poika. Hätäkasteessa poika sai nimekseen Miska. Eve istahti sohvalle ja laski vauvan huovan päälle.

Hiukan ennen kotiuttamista, Eveliina oli käynyt Inkeliinan kanssa ruumishuoneella. Jo pelkkä haju sai Even voimaan pahoin ja hän meinasi pyörtyä uudelleen. Loppujenlopuksi, pyörtymisestä johtuen, häntä ei oltu päästetty katsomaan ruumista. Mutta hän oli saanut mukaansa vainajan kaulakorun, samanlaisen kuin Maxilla, ja kertonut, että miehen päällä olleet vaatteet olivat Maxin. Eve huokaisi syvään ja lähti yläkertaan Miskan kanssa.

Kaikista todisteista huolimatta, Eveliina ei uskonut, että kuollut oli hänen miehensä. Sairaalakaan ei ollut asiasta mitenkään varma, ennen tarkempia lisätutkimuksia, joissa menisi aikaa monta kuukautta. Joten Eve palasi vauvan kanssa kotiin ja toivoi , että Max palaisi joskus.

*********************

Aika parantaa haavat, ainakin niin sanotaan. Even kaipuu ei kuitenkaan parantunut, sillä hän ei päästänyt miehensä kuoleman mahdollisuutta edes ajatuksiinsa. Sen sijaan nainen keskittyi lasten hoitamiseen ja pikkuhiljaa piristyi, sai taas elämästä kiinni.

Inke oli ollut huolissaan siskonsa henkisestä tilasta mutta nähdessään tämän hitaasti mutta varmasti toipuvan, huoli helpotti. Eve kävi myös pitkiä keskusteluja Riken kanssa. Monesti keskustelun aihe oli Max ja kaikki mieheen liittyvä. Jonkinlaista sanatonta lohduttamista ja surutyötä käytiin näiden kahden välillä. Piti saada jutella jollekin toiselle, joka tunsi täsmälleen samoin kuin itsekin. Rikke oli myös varma, että Max palaisi joskus.

Kaksikko viettikin pitkiä aikoja jutellen ja lasten kanssa samalla leikkien. Aaron kuunteli välillä aikuisten juttuja ja keskittyi sitten leluihinsa tai ihmettelemään peitolla köllöttelevää, ähisevää vauvaa.

Miska ei paljon Aaronista välittänyt. Poika oli hyvin rauhallinen vauva ja helppo hoidettava. Melina oli onneksi niin iso jo, että pärjäsi hetkiä itsekseenkin, joten Eveliina saattoi rauhassa hoitaa vauvaa.

Kaikki kolme taaperoa viihtyivät hyvin keskenäänkin. Varsinkin Aaronilla ja Melinalla oli usein jotain keskinäistä hauskaa, kun Adalmiina piti hieman rauhallisemmista leikeistä.

Adalmiina vaikutti usein myös tuijottavan tyhjää ja Inkeliina pohti usein, näkikö tyttö jotain erikoista silloin. Inke ei ollut tavannut hetkeen Fridaa mutta hänellä oli vahva tunne siitä, että Adalmiinalla oli oma mielikuvituskaveri, oma suojelija.

Huolissaan Inkeliina ei asiasta ollut. Olihan hänelläkin ollut Frida. Aaron höpisi vaativasti jotain ja kiinnitti samalla Inkeliinan huomion. Inke jatkoi lastenlorun lallattelemista ja sai pojan nauramaan.

Rikke opetti Adalmiinaa puhumaan. Tyttö ei vaikuttanut kovin halukkaalta mutta oppi kuitenkin jotain. Keittiöstä kuului hyräilyä, Even syöttäessä siellä Miskaa.

Melina käänsi päätään, äitinsä äänen suuntaan , mennessään nukkekodille. Tyttö oli jo muuttanut Even huoneeseen ja kiintynyt jo kovasti äitiinsä. Tällä kertaa nukkekoti vei kuitenkin voiton ja Melina leikitti pikkunukkeja pitkään.

Joskus kesken vauvan hoitamisen Eveliinan ajatuksiin tulvi muistoja Maxista. Niin kävi nytkin. Miska sai nauttia kauan lämpimästä vedestä , äidin ollessa haavemaailmassaan, hymyillen onnellisena.

Eveliina muisti miten oli tavannut Maxin.

Miten Max oli suudellut häntä koulun pihalla.

Kuinka ihanasti Max olikaan häntä kosinut Vanhassa Näkötornissa.

Miten komealta ja onnelliselta mies oli näyttänyt heidän häissään .

Ja kuinka Max oli löytänyt hänet jengin luota.

Sitten mielikuvat loppuivat, yhtä äkisti kuin alkoivatkin. Eveliina keskittyi taas Miskaan ja pojan vaativan nälkäkitinän tyydyttämiseen.

**********************

Aika porhalsi eteenpäin omaa kiireistä tahtiaan. Muutaman kuukauden kuluttua olisi Miskan yksivuotissyntymäpäivät. Rikke odotteli alakerrassa Inkeä ja Eveä syömään. Lapset olivat jo nukkumassa. Yläkerrasta kuului mutisevaa puhetta ja Rikkeä alkoi armottomasti väsyttämään odottelu.

Samassa kaikki unet karisivat miehen mielestä, sillä ovi avattiin ja joku astui eteiseen. Rikke ei saanut sanaa suustaan ja ajatukset laukkasivat villisti.

”Miten?” Rikke sai vaivoin mutistua, mutta kysymys jäi ilmaan roikkumaan, kun hän juoksi jo halaamaan tulijaa.

Max naurahti hiljaa mutta hyväntuulisesti ja halasi takaisin ystäväänsä. Hän tunsi jotain kuumaa olkapäällään ja tajusi Riken itkevän. ”Shh… kaikki on hyvin nyt.” mies sanoi hiljaa itsekin liikuttuneena.

Yläkerrassa Inkeliina oli lopettelemassa juttuaan Even kanssa. ”Tule sitten kohta syömään, mä menen jo edeltä.” Inke sanoi ja hymyili siskolleen. ”Joo, mä tulen. Heti kun Miska nukahtaa.”

Inkeliina laskeutui raput alas ja jäi keittiöön tuijottamaan outoa näkyä. Ilma purkautui viiveellä ulos keuhkoista ja ajatukset menivät sekaisin. ”Miten Max oli täällä?”

Inkeliina ei jaksanut nyt välittää vaan juoksi halaamaan miestä. Sydän pomppi rinnasta melkein ulos, niin riemuissaan hän oli.

Halauksen jälkeen Inke näytti kädellään yläkertaan ja Max lähti hiljakseen rappusia kohti. Vaikka kysymyksiä oli kummallakin tuhat kertaa tuhat, ei niiden aika ollut nyt. Eveliina oli tärkeämpi.

Max nousi rappuset ylös ja kääntyi portaiden päässä Even oven eteen. Hetken emmittyään hän avasi hiljaa oven ja astui huoneeseen.

Max tuijotti vain vaimoaan, joka laittoi vauvaa nukkumaan. Kurkkua kuristi ja kyyneleet pyrkivät silmiin. Hänellä oli ollut niin suunnaton ikävä.

”Mähän sanoin, että mä tulen just.” Eve sanoi nostamatta katsettaan. ”Vai oliko sulla jotain tärkeää vielä?” Vastausta ei kuulunut ja Eve ajatteli jo, että oli kuullut omiaan ja huone olisi tyhjä. Varovasti hän kääntyi ympäri.

Se hetki tuntui ikuisuudelta ja tunnemyrsky Eveliinan sisällä oli sanoinkuvaamaton. Hän tuijotti miestä kuin aavetta, osaamatta toimia tai ajatella mitään järkevää.

Jalat toimivat kuitenkin kuin itsestään ja Eve juoksi miehen syliin. ”Mitä… Miten… Max?” sanat tulivat ulos vain käheänä pihinänä ja hiljaisina, toiveikkaina mutta samalla epäuskoisina.

Eve painoi kasvonsa miehen paitaan ja antoi kyyneleiden tulla, tunteiden myrskytä. Myös Max rutisti vaimoaan lujasti, hautasi kasvonsa tämän hiuksiin ja nuuhki niiden tuttua tuoksua.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Max katsoi vaimoaan hellästi ja avasi suunsa sanoakseen jotain.

Eveliina painoi kuitenkin sormensa miehen huulille ja pudisti päätään. Sanojen aika olisi myöhemmin.

Max tajusi vihjeen ja hymyili. Mies hipaisi huulillaan vaimonsa huulia, kuin kokeillen ensin tilanteen todellisuutta.

Sitten Max suuteli kunnolla Eveä, eikä kummankaan ajatuksiin mahtunut enää muuta. Even mielestä pyyhkiytyi kaikki kaipuu ja ikävä. Kamalat muistot tuntuivat enää pahoilta unilta. Kaikki oli nyt hyvin, Max oli täällä.

Muutaman suudelman jälkeen pari malttoi irrota hetkeksi toisistaan. Eveliina kietoi kätensä miehen niskan taakse ja katsoi tätä kunnolla, nauttien rakkaista kasvoista. ”Sano, ettei tämä ole unta” Eve kuiskasi ja tallasi omille varpailleen vielä varmistukseksi. ”Ei ole unta”. Max sanoi ja naurahti pehmeästi.

♥♥♥

”Vauva…” Max kuiskasi vielä varovasti ja katsoi kehdossa nukkuvaa. Eve tajusi jo sanasta mitä mies tahtoi tietää.

”Miska. Meidän poika, terve ja kiltti lapsi ja sen pitää nyt nukkua.” Eve sanoi ja naurahti lopuksi. Max seurasi vaimoaan ovesta ulos ja alakertaan varsin hömelö virnistys naamallaan.

********************

Ruoka oli syöty nopeasti ja ystävät istuivat vielä pöydän ääressä. Max karautti kurkkuaan selväksi ja aloitti tarinansa. ”Mä en rupea kaikkia kohti tästä selvittämään mutta kerron ne tärkeimmät. Silloin yöllä siellä kämpillä, kun ne miehet hyökkäsivät sinne, niin me tapeltiin Willen kanssa ja jäin lopulta puoliksi tajuttomana lampeen makaamaan. Myöhemmin ne miehet tulivat ulos ja hakkasivat vielä mua ja Willeä, Willeä kuitenkin enemmän. Ne jättivät meidät siihen makaamaan todella huonossa kunnossa.”

”Mä olin kuitenkin sen verran tajuissani, että tajusin mahdollisuuteni päästä eroon Willestä lopullisesti. Mä raakuin niille miehille jotain ja ne tulivat takaisin mun luokse. Lupasin kertoa kaiken jengistä ja Willen toimista, auttaa ne Willeksi Willen paikalle, jos ne vaan auttaisi mua. Sitten mun vintti pimeni. ”

"Miehet olivat kuitenkin raahanneet mut jonnekin kämäiseen mökkiin, missä joku lääkärin näköinen hoiti mua. Kun olin tarpeeksi terve puhumaan, kerroin niille kaiken Willen toimista. Vastalahjaksi mun kertomasta ja siitä, että Wille ja mä pysyttäisiin poissa niiden touhuista vastedes, ne lupasi auttaa mua. Me lavastettiin mun kuolema, jotta Wille ei enää koskaan lähtisi mun perään. Tässä vaiheessa me tiedettiin, että se joskus toipuisi kokonaan vammoistaan."

"Toinen jengi lupasi pitää sen kiireisenä ja vallata sen alueet. Niinpä mä sitten yhtenä yönä vain katosin ja jengi hoiti sen lavastuksen. Mä olen pahoillani, että te jouduitte kokemaan tosi kovia mun takia, mutta tämä oli ainoa ratkaisu. Kun mä sitten olin piileskellyt hetken ja varmistanut, että Wille luuli mun kuolleen, mä aloin tehdä paluuta tänne. Ja tässä mä nyt sitten olen. ” Max päätti kertomuksensa.

Rikke avasi suunsa kysyäkseen jotain mutta sulkikin sen sitten saman tien. Hänelle jäi jotain avoimia paikkoja mutta pitäköön Max salaisuuksia myös itsellään. Tärkeintä oli, että mies oli elossa ja täällä. Ja saman lailla tuntuivat ajattelevan Inke ja Eve, tai ainakaan he eivät sanoneet mitään.

”Tarkoittaako tämä sitä, että sä muutat tänne nyt pysyvästi?” Rikke esitti varovaisen toiveen, josta he olivat Inken kanssa jo puhuneet. Max katsahti kysyvänä Eveen, joka nyökytteli innoissaan. ” No, ei mulla muutakaan paikkaa nyt ole ja jos te huolitte todella mut.” Rikke naurahti iloisesti. ”Tietenkin huolitaan.”

Maxin ja Even asetetuttua vihdoin elämään normaalia elämää, asettui talonkin elämä hiukan paikoilleen. Max tutustui poikaansa ja tyttäreensä ja kummatkin olivat aluksi ihmeissään vaaleasta miehestä. Ajan kanssa kummatkin kuitenkin tottuivat ja iloiset ”Isi” huudot kaikuivat talossa.

Pikku Miska muistutti paljon isäänsä. Pojalla oli lähes yhtä vaaleat hiukset ja iho. Max ei saanut tarpeekseen pojan sylissä pitämisestä. Hän oli jäänyt ihan liian kauan kaikesta paitsi.

Max vietti aikaa myös Adalmiinan ja Aaronin kanssa. Varsinkin Adalmiina piti vaaleatukkaisesta sedästään kovasti. Ada piti Maxista lähes yhtä paljon, kuin Melina piti Rikestä. Kaksikko olikin usein jossain nurkassa harjoittelemassa kävelyä tai leikkimässä.

Välillä vietettiin aikaa koko perheen kesken. Rikke soitti pianoa ja muut kuuntelivat tehden omia puuhiaan. Kukaan ei edes muistanut, että miehellä oli sellainenkin taito, ennen kuin Nestori toi heille pianon lahjaksi.

Aika kului ja talon elämä sujui rauhallisesti. Pian Miska kasvoi taaperoksi ja valloitti pysyvästi paikan kaikkien talon asukkaiden sydämessä.

Adalmiina ja Aaron pitivät kaksosten tapaan yhtä ja leikkivät usein samoja leikkejä. Tosin Adalmiina oli selvästi rauhallisempi, kun taas Aaron ehti aina jonnekin keppostelemaan ja sai usein Melinankin mukaan jekkuihinsa.

Vuodet kuluivat nopeasti lasten touhuja seuratessa. Pian Miskakin aloitti koulunkäynnin ja talon lapset olivat yhdessä melkein erottamaton nelikko. Talo oli täynnä elämää ja lasten kavereita. Riken sisko oli saanut toisetkin kaksoset ja kaikki neljä serkkua vierailivat usein kylässä.

Aaron ja Melina juttelivat Lenan kanssa ja iloinen rupattelu täytti huoneen. Lena kävi usein Mansikkaojilla kylässä ja varsinkin Melina viihtyi tytön seurassa. Molemmat olivat luonteeltaan aika vilkkaita ja Aaron täydensi kolmikon.

Adalmiina vetäytyi usein syrjään leikeistä ja vietti aikaa itsekseen. Nytkin tyttö keskittyi leikkimään nukkekodilla ja kuunteli samalla puolella korvalla muiden juttuja. Joskus, kun Ada tunsi olonsa yksinäiseksi, ilmestyi Florian paikalle, kuin tyhjästä.

Adalmiina oli jo varhain tajunnut, että vain hän pystyi näkemään pojan. Tyttö nautti Florianinkin seurasta kovasti vaikka vietti kuitenkin aikaa mielellään myös yksin. Oli mukavaa, olla joskus vain itsekseen ja nauttia hiljaisuudesta.

******************

Pihalta kuului iloista huutoa ja naurunpyrskähdyksiä. Rikke ja Max ottivat toisistaan mittaa rankkarikisan merkeissä ja miehet ottivat kisan melko tosissaan. ” ”Et voi mulle mitään, nyt tulee maali!” Rikke hihkui potkaistessaan.

Melina ja Miska keinuivat Maxin laittamissa rengaskeinuissa. Vaikka Miska oli siskoaan hivenen rauhallisempi, niin nyt kovaa kiljuntaa lähti kummastakin. Keinut heiluivat korkealle ja kummatkin kirkuivat vatsanpohjat vihloen.

Inkeliina ja Eveliina ottivat kesän viimeisiä auringonsäteitä. Miehet olivat hiukan naureskelleet vaimojensa touhuille mutta Eve ja Inke olivat pysyneet päätöksessään. Vielä ehtisi saada hiukan väriä nahkaan, ennen syksyn pimeyttä ja sateita.

Adalmiina leikki metsäaukiolla Florianin kanssa. Kaksikko puhalteli saippuakuplia ja nautti niiden väriloistosta. Aukio oli melkein täynnä kuplia ja ne kimaltelivat auringonvalossa tuhansissa väreissä.

Joskus Ada mietti mikä tai kuka Florian oikein olikaan. Poika ilmestyi aina silloin, kun Ada häntä ajatteli. Kerran Adalmiina oli kuullut äidin puhuvan jostain Suojelijasta ja muutaman päivän asiaa tuumailtuaan tyttö totesi Florianin olevan sellainen. Ja joskus, kun hän oli Florianin kanssa, äiti katsoi häntä oudosti, vähän tytöstä ohi ja silloin Ada mietti, näkikö myös äiti pojan.

”Mun pitää mennä nyt.” Florian sanoi Adalle. Tyttö nyökkäsi hiukan pettyneenä mutta poika tuli ja meni miten mieli. ”Nähdään taas sitten.” Ada sanoi haikeasti. ”Hei, mä tulen heti, kun vain ajattelet mua.” Florian lohdutti, saaden tytön hiukan hymyilemään.

Florian halasi vielä ystäväänsä sanojensa vahvistukseksi. Adalmiina hymyili huomatessaan, että poika tuoksui kesälle, kukkasille ja saippuakuplille.

Inkeliina oli lopettanut auringonottamisen ja kävi ostamassa hiukan virkistävää mehua Aaronilta. Poika oli mielissään siitä, sillä mehun myynti oli välillä hiukan yksinäistä puuhaa vaikka asiakkaita olikin välillä jonoksi asti.

Juotuaan Inkeliina huomasi Adalmiinan tuijottavan taas jonnekin kuusten katveeseen. Katse oli tuttu ja nostaessaan oman katseensa kuusten katveeseen Inkeliina näki ystävänsä. ”Mitä sä näet siellä?” Inke kysyi tyttäreltään. ”Florianin, jonkun nuoren naisen ja jonkun vanhan naisen.” tyttö sanoi häkeltymättä. ”Ketä nuo naiset on?”

”Ystäviä vain, kulta.” Inkeliina sanoi hymyillen ja laskien kätensä tytön olkapäälle. Pian kolmikko muuttui läpinäkyväksi ja katosi pian näkyvistä. Inkeliina oli tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli nähnyt vielä kerran Ilsen, Fridankin, vaikka tämä vierailikin heillä usein, ja Adan Suojelijan, Florianin.

Jostain syystä Inken mielen valtasi haikeus, hän oli omat seikkailunsa seikkaillut, nyt olisi toisten vuoro. Hiukan häntä huoletti mitä elämä toisi lasten eteen, mutta kyllä he selviäisivät. Olihan hänkin selvinnyt loppujen lopuksi oikein hyvin.

**************************

Epilogi:

Erään laakson pimeässä nurkassa seisoi vanha linna. Sitä pidettiin autiona mutta tänä iltana sen ikkunoista loisti himmeä valo. Taivas oli uhkaavan synkkä ja satunnaiset ohikulkijat vaihtoivat toiselle puolella katua linnan ohi mennessään.

Sisällä talossa joku tuijotti punaiseen tuleen, mutisten jotain loitsun tapaista. Valo värjäsi miehen kasvot ja mutina koveni hieman. Liekin leimahtaessa kerran suuremmaksi sanojen myötä. Joku tuli yllättäen huoneeseen ja liekki pieneni ikään kuin säikähtäen tulijaa.

”Kutsuitte, herrani? ” tulija sanoi varoen. Mies ei kääntänyt katsettaan tulijaan, tuijoitti vain tuleen. ”On tullut aika. ”mies sanoi hiljaisella äänellä. ”Mene ja tuo minulle ne tiedot mitkä pyysin ja varokin epäonnistumasta. Tai…” mies päätti käskynsä pahaenteiseen hiljaisuuteen.

Tulija poistui yhtä vähin äänin kuin oli tullutkin. Mies polvistui tulen ääreen ja mutisi vieraskielisiä sanoja. Pian mutina alkoi muistuttaa jo messuamista. Liekki kasvoi samassa tahdissa äänen kanssa. ” Balzeu, Grimir ja Erdon….te paholaisen omat…auttakaa minua...”

”…auttakaa minua kostossani !” viimeiset sanat tulivat jo huudettuina kovaan ääneen ja niiden voimasta liekki ryöpsähti säkenöimään ja löi lieskat kattoon asti.

**************************

Uskomatonta :) Ensimmäinen sukupolvi on saatettu onnellisesti seikkailujensa päätökseen ! Huh!

Tämä osa oli yllättävän vaikea kuitenkin tehdä, ja en ole itse siihen kaikilta osin tyytyväinen, mutta toivottavasti te piditte tästä :)

Ensi osassa sitten enemmän kakkossukupolvea. Rakastan nyt jo noita lapsosia, kaikki ovat niin ihania :)

Mutta sitten kommenttia, kommenttia :) Tässä avuksi vielä pari kysymystä:

1. Jäikö joku kohta ekan sukupolven seikkailuista erityisesti mieleen ?

2. Kuka on suosikkihenkilösi ?

*************

Vielä tähän loppuun ekstrakuvia: